BEYOĞLU
Trendikkäässä istanbulilaiskahvilassa soi The Beatlesin Yellow Submarine. Valtavan Istanbulin sykkivin sydän eli Taksimin aukio ja ostoskatu Istiklal ovat vain kivenheiton päässä. Turkkilaiset hipsterit juovat lattea ja ramppaavat ulkona tupakalla. Ujosti hymyilevä Ahmed, 21, voisi olemukseltaan olla samanlaista huoletonta nuorisoa. Mutta hänen elämänsä on kaikkea muuta.
Vain reilu kuukausi on kulunut siitä, kun Ahmed joutui sanomaan hyvästit vanhemmilleen ja kotikaupungilleen Aleppolle. Hänestä tuli yksi 2,7 miljoonasta syyrialaisesta, jotka ovat paenneet sotaa Turkkiin. Ahmed ei esiinny tässä artikkelissa oikealla nimellään, jotta voi suojella Syyriassa olevaa perhettään.
Ahmed sinnitteli Syyriassa pitempään kuin monet. Aleppo on jakautunut kaupunki, jonka toinen puolisko on kapinallisten ja toinen Syyrian hallinnon hallussa. Ahmedin perhe jäi Syyrian hallituksen alueelle, joka ei ole yhtä pahoin tuhoutunut. Mutta ei sielläkään helppoa ollut. Ahmedin isä lähes kuoli tulituksessa kapinallispuolelta. Sähköt ja vesi olivat poikki usein, eikä töitä enää ollut. Taudit levisivät, kun lääkkeitä ja lääkäreitä ei ollut riittävästi. Ja ennen kaikkea ei ollut mitään näkymää siitä, että tulevaisuudessa tapahtuisi käänne parempaan.
Kukaan ei tiedä, kauanko Syyrian sota voi vielä jatkua. Konflikti on käynyt vain vuosi vuodelta monimutkaisemmaksi. Syyrian sisällä pakolaisia on yli 6,5 miljoonaa. Lisäksi jo viisi miljoonaa syyrialaista on päätynyt samaan kuin Ahmed: he ovat paenneet henkensä edestä pois kotimaastaan.
”Päätin vain jossain vaiheessa, että haluan paremman tulevaisuuden”, Ahmed sanoo.
Istanbulin katukuvaan on ilmaantunut syyrialaisia kauppoja ja ravintoloita.
Juuri Turkki on ottanut viisi vuotta kestäneen sodan aikana eniten syyrialaisia vastaan. Se näkyy Istanbulin kaupunkikuvassa, jossa elää syyrialainen rinnakkaistodellisuus: Keskustassa mainostetaan arabiaksi niin kauneushoitoja kuin asuntoja. Sivukujalta löytyvästä pikkuravintolasta saa hyvää syyrialaista falafelia. Avustusjärjestö International Rescue Committee arvioi syksyllä, että pelkästään Istanbulissa on enemmän syyrialaisia pakolaisia kuin EU-alueella yhteensä.
Turkki on tehnyt valtavan työn vastaanottaessaan niin paljon syyrialaisia. Tilanne olisi haastava mille tahansa maalle. Myös ongelmia on paljon. Vaikka Turkin johto vakuuttaa yhä puheissaan pitävänsä ovet auki syyrialaisille, käytännössä se on sulkenut rajansa hiljalleen. Amnesty ja useat muut tahot ovat raportoineet, miten Turkki jopa ampuu nykyään rajanylitystä yrittäviä syyrialaisia. Myös Ahmedin oli tehtävä hurja matka päästäkseen turvaan. Ensin hän teki viikon ajan matkaa läpi kapinallisalueen, jota Venäjän ilmavoimat moukaroivat.
”Kapinallispuoli Aleppossa oli täysin tuhoutunut. Ilmassa oli kolme tai neljä venäläistä hävittäjää, jotka pommittivat”, Ahmed kuvailee. ”Eräs vanhempi mies, joka pakeni samalta alueelta kuvasi, että jos vuorilla olisi jalat, ne pakenisivat.”
Rajalle saavuttuaan hän tarpoi salakuljettajien kokoaman ryhmän mukana tunteja kukkulalta toiselle. Rajavartijat huomasivat heidät, kun he olivat ylittämässä raja-aitaa.
”Minä jäin kiinni aitaan. Ihmiset työnsivät ja repivät minua. Oli pimeää, emmekä nähneet mitään. Kun olin päässyt läpi, kuulin ampumista ja näin taskulamppujen valoa. Juoksimme puolitoista tuntia ja lähes uimme mudassa. Olin ihan poikki”, Ahmed kuvailee.
Kuten monelle muulle syyrialaiselle, myös Ahmedille Turkin piti olla vain välipysäkki. Sodan alkuvaiheessa monet ajattelivat palaavansa pian kotiin, mutta sodan pitkittyessä yhä useampi tähyää muualle.
Ahmedin veli oli päässyt vuonna 2015 Saksaan. Sinne Ahmedinkin piti jatkaa matkaansa. Mutta saavuttuaan Turkkiin hän sai kuulla, että tie Eurooppaan sulkeutuu: EU ja Turkki olivat tehneet pakolaissopimuksen, jonka nojalla Kreikkaan luvatta pyrkivät palautettaisiin Turkkiin. Tieto tuntui musertavalta vaarallisen matkan jälkeen. Nyt Ahmed ei tiedä, mitä tehdä.
Monet järjestöt ovat arvostelleet EU:n ja Turkin sopimusta. Amnestyn mukaan Turkkia ei voi pitää turvallisena maana pakolaisille monestakaan syystä. Yksi niistä on se, että Turkki on palauttanut tuhansia syyrialaisia takaisin sodan keskelle. Avoimien ovien politiikka on saanut yhä ontomman kaiun. Turvallisuus on myös taloudellista turvaa, terveyttä ja elämää. Niitä Turkki ei pysty tarjoamaan. Syyrialaisilla ei ole Turkissa virallista pakolaisasemaa, sillä Turkilla on omat varaumansa pakolaissopimuksissa. Syyrialaisia kutsutaankin ”vieraiksi”.
”Se on naurettavaa. En minä ole täällä kyläilemässä, vaan jouduin pakenemaan sotaa”, Ahmed sanoo. ”Suurin osa syyrialaisista täällä haluaa lähteä eteenpäin Eurooppaan. Olen kuullut syyrialaisista, jotka palasivat Syyriaan kuultuaan tästä sopimuksesta. Jos vaihtoehtona on pysyä täällä kadulla tai kuolema, niin monet valitsevat jälkimmäisen.”
Ahmed pärjää Turkissa paremmin kuin monet maanmiehensä, sillä hänellä on Istanbulissa sukulaisia, joiden luona hän saa asua toistaiseksi. Hän pysyy hengissä, saa ruokaa ja hänellä on katto pään päällä. Mutta se ei riitä, kun ei ole tulevaisuudennäkymiä. Elämä on tauolla.
”Minulle koulu on tällä hetkellä tuhat kertaa tärkeämpi kuin työ. En halua tuhlata elämääni baarimikkona tai vastaavana. Olen kuullut, että Saksassa voi ottaa lainaa, jotta voi keskittyä opiskelemiseen.”
Myös huoli läheisistä vaikeuttaa elämän rakentamista Turkissa tai muuallakaan. On vaikeaa nukkua, kun ei tiedä, mitä perheelle voi tapahtua. Ahmed vilkuilee jatkuvasti uutisia puhelimestaan. Hän kertoo, miten isä oli saattanut hänet kapinallisalueelle. Kun hyvästien aika tuli, he vain halasivat viisi minuuttia.
”Pyysin häntä tulemaan mukaani. Myös siksi, että minua pelotti olla ilman häntä.”
OKMEYDANI
Neljäsluokkalaisten tunnilla opetellaan maailmankaikkeutta. Suurin osa luokan syyrialaisista lapsista on kymmenvuotiaita. Muutamat ovat vanhempia, sillä sodan vuoksi heiltä on jäänyt kouluvuosia välistä. Monet ovat menettäneet sisaruksiaan, toisen vanhemmista tai muita sukulaisia. Mutta nyt ei mietitä sitä, vaan planeettoja ja tähtiä. Oppilaat tapittavat keskittyneesti.
”Kuvitellaan, että minä olen maa ja sinä olet aurinko”, opettaja Abdelhamid selittää luokalle ja liitutaulun edessä seisovalle oppilaalle. ”Jos kävelisin sinusta kauemmas, minulle tulisi koko ajan kylmempi.”
Syyrialaisen Can-järjestön pyörittämässä koulussa opetetaan alakouluikäisiä lapsia. Koulua käydään aamu- ja iltavuoroissa, jotta mahdollisimman moni pääsisi tunneille. Iltavuorossa luokat ovat pienempiä, sillä etenkin pojista osa joutuu tekemään iltaisin töitä.
Koulussa olevat lapset ovat kuitenkin onnekkaita. Turkissa syyrialaisilla on oikeus käydä koulua, mutta käytännössä tämä oikeus ei usein toteudu. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch arvioi vuonna 2015, että Turkissa vaille opetusta jää 400 000 syyrialaislasta. Arabiaksi opettavia kouluja on aivan liian vähän. Amnestyn Turkin osaston pakolaiskampanjasta vastaava Begüm Başdaşin mukaan Turkissa ei ole myöskään selkeää linjaa, millaisen opetusohjelman mukaan syyrialaisten lasten tulisi opiskella.
Can-järjestön koulu pyörii lahjoitusten varassa. Syyrian sodassa kaikki on politisoitunutta, niin myös koulut. Erilaisilta konservatiivisia islamintulkintoja edustavilta järjestöiltä voisi saada enemmän lahjoituksia. Rahalla olisi kuitenkin ehtoja. Opetuksen pitäisi myötäillä uskonnollista maailmankuvaa, eivätkä esimerkiksi tytöt ja pojat saisi olla samassa luokassa. Sitä koulun johto ei halua. Naapuruston turkkilaisasukkaat ovat olleet suureksi avuksi. He ovat keränneet rahaa koululle ja sen alakerrassa sijaitsevalle lääkäriklinikalle.
Oppilaiden edessä hymyilevä opettaja Abdelhamid vakavoituu, kun hän istuu tunnin jälkeen teekupposen ääreen puhumaan. Sota ja pakolaisuus ovat pakottaneet myös opettajan miettimään työtään uudelleen. Osa oppilaista on ollut jo pitkään Turkissa ja päässyt jonkinlaiseen tasapainoon, mutta toiset ovat vasta tulleet sodan keskeltä.
”Muutamat oppilaat ovat menettäneet inhimilliset tunteensa, koska ovat nähneet niin paljon pahuutta. He tarvitsevat todella paljon tukea”, Abdelhamid sanoo.
Opettaja on itsekin vasta saapunut Turkkiin. Abdelhamid lähti Idlibin maakunnasta Pohjois-Syyriasta vasta talvella, kun ei ollut saanut opettajan työstä palkkaa enää kuukausiin. Abdelhamid kertoo, miten hän oli oppilaidensa kanssa joutunut sukeltamaan pulpettien alle Syyrian hallinnon pommikoneiden saapuessa. Enää muutama oppilas tuli tunneille.
”He olivat viidennellä luokalla, mutta vain yksi osasi lukea ja kirjoittaa hyvin”, Abdelhamid kertoo. ”Ja koulusta oli ryövätty jopa suurin osa pöydistä.”
”Muutamat oppilaat ovat menettäneet inhimilliset tunteensa, koska ovat nähneet niin paljon pahuutta.”
12-vuotias Hasan on päässyt juuri tunnilta. Hasan on kotoisin Alepposta, mutta kotikaupunkiaan hän ei ole nähnyt neljään vuoteen. Hänen perheensä lähti Syyriasta jo sodan varhaisessa vaiheessa. Aluksi perhe asui Etelä-Turkissa pakolaisleirillä. Leireillä on peruspuitteet elämälle – ruokaa, lääkäreitä ja suojaa. Lopulta Hasanin perhe muutti Istanbuliin.
Esikoisena Hasan on tottunut kantamaan vastuuta – televisio ei vakavaa poikaa kiinnosta. Hän saattaa kymmenvuotiaan pikkuveljensä kouluun ja auttaa häntä läksyissä. Kesäisin Hasan auttaa perheen elättämisessä: viime kesä meni vaatetehtaalla, jossa hän siivosi lattioita ja lajitteli kankaita. Tuhansien syyrialaislasten on arvioitu tekevän töitä Turkissa.
”Aluksi en tykännyt Turkista, mutta nyt on kivempaa”, Hasan sanoo. ”Muistan Syyriasta ystäväni ja puiston kotini läheltä. En tiedä, missä ystäväni ovat nyt.”
Koulun alakerrassa kellarikerroksen oveen on niitattu A4-paperille lääkäriklinikan nimi. Sisällä parikymmentä ihmistä odottaa hoitoon pääsyä. Joku köhii. Yhden miehen jalka on turvonnut, sillä hän yritti ylittää Turkin rajan yksitoista kertaa kävellen. Vielä pari viikkoa sitten jalka oli niin pahasti tulehtunut, että kävely oli vaikeaa. Nyt mies pystyy jo nilkuttamaan.
Myös sairaalahoitoon syyrialaisilla olisi oikeus. Järjestöistä kerrotaan kuitenkin, että käytännössä hyvin monella pakolaisella on suuria vaikeuksia saada kunnollista hoitoa. Yksi ongelma on kielimuuri. Turkkia osaamattomat syyrialaiset eivät välttämättä pysty selittämään ongelmaansa lääkärille.
Toinen ongelma liittyy byrokratiaan. Jos syyrialainen on rekisteröity alun perin esimerkiksi eteläturkkilaiselle paikkakunnalle, hän ei ole oikeutettu palveluihin muualla.
Can-järjestön klinikka auttaa tällaisia väliinputoajia. Huonoimmassa kunnossa klinikalle tulijoista ovat Syyriasta hiljattain saapuneet, sillä sairaalaverkosto on äärimmäisen heikolla tolalla Syyrian kapinallisalueilla. Sairaalat ovat olleet jo pitkään iskujen kohde julmassa sodassa, eikä lääkäreitä tai lääkintätarvikkeita ole riittävästi. Klinikalle on saapunut lapsia, joita rotat ovat purreet; diabeetikkoja, jotka eivät ole saaneet lääkkeitä pitkään aikaan.
Klinikkaa johtavan lääkärin Mazenin mukaan lääkkeiden saatavuus on jatkuva ongelma myös Turkissa asuvien syyrialaisten keskuudessa. Perheillä ei ole varaa lääkkeisiin, joita heille määrätään. Korvatulehdukset ja muut yksinkertaiset vaivat jäävät hoitamatta. Klinikka saa välillä lahjoituksena tai alennuksella lääkkeitä, joita he jakavat potilaille.
”Joskus emme vain pysty auttamaan. Esimerkiksi yhden lapsen silmä oli turvonnut umpeen tulehduksen takia. Hänen äidillään ei ollut varaa ostaa lääkkeitä”, Mazen kertoo.
Selvää on, että Turkin hallitus ei pysty auttamaan kaikkia pakolaisia. Se ei ole ihme, kun pelkästään syyrialaisia pakolaisia on lähes kolme miljoonaa. Amnestyn Begüm Başdaş korostaakin, että kansainvälisen yhteisön pitäisi kantaa suurempi vastuu ja tukea Syyrian naapurimaita enemmän.
”Ei vain taloudellisesti vaan myös pakolaisten uudelleensijoittamisen kautta”, Başdaş sanoo.
FATIH
Muutaman ratikkapysäkin päässä Istanbulin maailmankuuluista maamerkeistä, Hagia Sofiasta ja Topkapi-palatsista, sijaitsee Fatihin kaupunginosa ja Aksarayn alue.
Syyrialaisyhteisössä Aksaray tunnettaan salakuljettajien pääkallopaikkana. Tänne tultiin – ainakin vielä ennen Turkin ja EU:n pakolaissopimusta – järjestämään vaarallisia matkoja Välimeren yli. Vielä kesällä 2015 puistot ja tien varret olivat täynnä Irakista ja Syyriasta saapuneita perheitä matkalaukkuineen. Nytkin muutamissa kojuissa riippuu pelastusliivinippuja. Osa niistä on väärennettyjä, eli ne muuttuvat vedessä raskaaksi. Sellaiset liivit vetävät pohjaan ennemmin kuin pelastavat.
Monet syyrialaispakolaiset ovat käyttäneet säästönsä, jotta pääsevät Turkkiin asti. Suurin osa heistä elää köyhyysrajan alapuolella.
Useat tunnetut ravintolaketjut Alepposta ja Damaskoksesta ovat avanneet ovensa Turkissa. Moni niistä sijaitsee juuri Aksarayssa. Irakilaisten ylläpitämästä ravintolasta kadulle kaikuvat libanonilaiset klassikkokappaleet. Sydämenmuotoiset falafelit paistuvat öljyssä yhdessä aleppolaisravintoloista. Ruokalistat ovat arabiaksi. Ravintolan kassan takana seisoo 23-vuotias Muhammed, joka kertoo pärjäävänsä hyvin arabialla. Turkkia on turha opetella, sillä hän ei halua jäädä Istanbuliin.
”Kaikki syyrialaiset täällä kokevat Turkin väliasemana. Kaikki koulutetut haluavat Eurooppaan, jotta voisivat tehdä työtä, johon heillä on koulutus”, myös Muhammed sanoo.
Turkissa ei ole tulevaisuutta. Tuon lauseen kuulee monen syyrialaisen suusta. Toki osa syyrialaisista on jo hyväksynyt, että pysähdykselle ei näy päätepistettä. Varakkaammat ovat perustaneet ravintoloita, köyhemmät puurtavat tehtaissa ja keittiöissä nälkäpalkalla.
”Monet ovat käyttäneet säästönsä, jotta pääsevät tänne asti. Pienellä osalla on rahaa senkin jälkeen. Suurin osa heistä elää köyhyysrajan alapuolella”, Amnestyn Başdaş kuvailee.
Turkki joutuu luovimaan valtavaksi paisuneen pakolaiskriisin kanssa. Uusia ongelmia nousee jatkuvasti lisää. Başdaşin huolena on, että epäluuloisuus ja viha pakolaisia kohtaan kasvavat. Se on aito riski maassa, jossa on valtava määrä ihmisiä, joilla ei ole näköalaa paremmasta tulevaisuudesta.
”Turkissa on valtava joukko syyrialaisia, jotka ovat aliravittuja, kouluttamattomia, vailla kunnollista asuntoa, työttömiä tai töissä sellaisissa tehtävissä, joita kukaan muu ei suostu tekemään.”
Muhammed yritti sinnitellä kotikaupungissaan Aleppossa mahdollisimman pitkään, jotta olisi saanut oikeustieteen opintonsa päätökseen. Vuosi sitten tuli raja vastaan. Muhammed näyttää puhelimestaan kuvia tulituksessa tuhoutuneista rakennuksista. Yhdessä kerrostaloista oli hänen kotinsa. Kuten monen syyrialaisen nuoren miehen, myös Muhammedin pelkona oli lisäksi asevelvollisuus. Kutsu taistelemaan maanmiehiä vastaan olisi voinut tulla milloin vain. Hän valitsi mieluummin raskaan ravintolatyön pienellä palkalla.
”En tiedä Istanbulista mitään, sillä käyn vain töissä ja nukun”, hän sanoo.
Samanlaista elämää viettää moni muu syyrialainen. Jopa 250 000 syyrialaisen on arvioitu tekevän töitä pimeästi Turkissa. Heillä ei ole varaa valittaa työehdoista, koska työn saaminen on vaikeaa, eikä heillä ole lainsuojaa. EU:n ja Turkin pakolaissopimuksen ehtona Turkki on luvannut helpottaa työlupien saamista. Se ei kuitenkaan lohduta Muhammedia.
”Kun kuulin sopimuksesta, ymmärsin, miten pahasti jumissa olen”, hän sanoo ja naurahtaa turhautuneesti.
BAĞCILAR
Istanbul levittäytyy valtavana kerrostalojen mattona Bosporin salmen molemmilla rannoilla. Vaikka matkustaa metrossa lähes puoli tuntia, ei ole vielä lähelläkään kaupungin laitaa. Virallisesti kaupungissa on lähes 15 miljoonaa asukasta, mutta tarkkaa todellista lukua tietää tuskin kukaan. Etenkään nyt, kun kaupunkiin on pakkautunut yhä enemmän pakolaisia Syyriasta, Afganistanista ja Irakista.
Bağcilarin lähiössä asuu paljon Turkin kurdivähemmistöä. Myös monien Syyrian kurdien on helpompi löytää paikkansa tällaisilta alueilta. Vaikka Syyrian ja Turkin kurdien murteessa on suuria eroja, he ymmärtävät jotenkin toisiaan. Täällä Damaskoksesta kotoisin oleva viisihenkinen kurdiperhe on asunut vaatimattomassa kolmiossaan siitä lähtien, kun saapui Turkkiin elokuussa 2014.
Perheen kolmesta lapsesta kaksi on vaikeasti kehitysvammaisia. Ahmed on 18-vuotias, mutta näyttää tarhaikäiseltä. Seema taas täyttää pian seitsemän vuotta. Syyriaan jääminen ei ollut enää vaihtoehto. Pääkaupunki Damaskos on ollut Syyrian mittapuilla suhteellisen rauhallinen, mutta talous on kärsinyt sodasta. Lasten lääkkeet kävivät yhä kalliimmiksi, eikä töitä ollut.
Leefan ja Abdulkaderin lapset Seema ja Ahmed ovat vaikeasti kehitysvammaisia. Turkissa vanhemmilla ei ole ollut varaa ostaa heille kaikkia tarvittavia lääkkeitä.
Elämä Turkissa ei ole ollut sen helpompaa. Perheen isä Abdulkader etsi töitä Turkkiin saavuttuaan kuukausitolkulla. Hän sai väliaikaisen viiden kuukauden pestin rakennustyömaan vahtina. Rakennus on valmis, joten työt ovat ohi.
”Kun soitan, työnantajat saattavat pyytää käymään, mutta kun he näkevät minut, he sanovat minun olevan liian vanha.”
Abdulkader on huolissaan myös asumisesta. Perhe on saanut kodin sukulaisten kautta, mutta vuokranantaja haluaa heidät pois asunnosta. Kalliit vuokrat ovat ongelma monelle syyrialaiselle. Vuokrat ovat kohonneet kysynnän mukana, ja osa vuokranantajista käyttää syyrialaisten onnetonta tilannetta hyväkseen kiskomalla heiltä korkeampaa hintaa. Asuinpaikkojen puute on yksi Syyriasta paenneiden suurimmista huolista. Pakolaisleireillä on tilaa vain murto-osalle pakolaisista, joten suurimman osan on pärjättävä kaupungeissa omillaan. Juuri leirien ulkopuolella elävät ovat usein haavoittuvimmassa asemassa.
Abdulkaderin ja hänen vaimonsa Leefan lapset tarvitsevat vanhempien jatkuvaa huomiota ja apua. Ahmed ei pysty käymään vessassakaan yksin. Sekä Seema että Ahmed tarvitsevat myös ison kasan lääkkeitä, joihin perheellä ei ole varaa.
”Voin antaa heille vain 5–10 prosenttia lääkkeistä ja hoidoista, joita he tarvitsevat. Kaikkein välttämättömimmän eli ne lääkkeet, jotka pitävät heitä hengissä”, Abdulkader sanoo.
Näistä syistä perhe päätti hakea turvapaikkaa Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Heille vaarallinen merireitti ei olisi ollut vaihtoehto edes ennen Turkin ja EU:n pakolaissopimusta. Heti Istanbuliin saavuttuaan perhe marssikin YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n toimistolle. Aluksi virkailija oli antamassa heille tapaamista yli vuoden päähän, kuten suurelle osalle pakolaisista. Lasten vuoksi tapaamisaika heltisi kuukauden päähän.
Perhettä haastateltiin kahdesti, mutta sen jälkeen seurasi neljän kuukauden hiljaisuus. Sitten Abdulkader sai puhelun. Perheen hakemus oli siirretty järjestölle, joka auttaa valitsemaan Yhdysvaltoihin sijoitettavia kiintiöpakolaisia. Seurasi haastatteluja ja kuukausien odotus, mutta kaikki se palkittiin. Miljoonista syyrialaisista, jotka etsivät turvaa ja ihmisarvoista elämää, juuri heidät oli valittu kiintiöpakolaisiksi. Yhdysvallat on perheelle lupaus siitä, että perhe voi vihdoin asettua jonnekin.
”En voi kiistää sitä, että muutos myös pelottaa”, äiti-Leefa sanoo. ”Minä olen kuitenkin aina uskonut, että kovien aikojen ja vaikeuksien päätteeksi seuraa jotain hyvää”, isä-Abdulkader lisää.
Kolea kevätilma tunkeutuu taloon sisälle. Lämmitin hönkii kuumaa ilmaa. Perheen tytär Gilan tarjoilee välillä kahvia tai mehua pienistä kupeista. 20-vuotias Gilan kertoo haluavansa suorittaa Yhdysvalloissa viimein koulunsa loppuun. ”Odotan, että elämämme nytkähtäisi eteenpäin”, hän sanoo.
Teehetken jälkeen perhe piipahtaa lähikauppaan. Ahmed peitellään vaunuihin kunnolla, jottei kylmyys pääsisi puremaan. Lähikaupan pitäjästä Mustafasta on tullut tuttu naapuruston syyrialaisille. Kauppahyllyillä tuotteiden etiketit ovat arabiaksi. Tuotteita tehdään syyrialaisella työvoimalla pyörivillä tehtailla. Kassan ylle seinään on teipattu paperilappunen, jolle on rustattu arabiaksi, ettei kauppa myy velaksi.
”Jos myymme velaksi syyrialaisille, he voivat olla Saksassa jo seuraavana päivänä”, Mustafa selittää.
”Odotan, että elämämme nytkähtäisi eteenpäin.”
Väliaikaistilassa moni etsii tiedonmuruja siitä, miten päästä eteenpäin. Huhut liikkuvat syyrialaisyhteisössä nopeasti. Monet puhuvat esimerkiksi siitä, miten Kanada on lupautunut ottamaan lisää pakolaisia. Harva tietää, miten niitä paikkoja pitäisi hakea.
Bağcilarissa odottavalle perheelle uusi tulevaisuus aukesi kuitenkin toukokuussa. Heiltä tulee Whatsapp-viesti Istanbulin lentokentältä. Matka tuntemattomaan Missourin osavaltioon on alkanut.
Haastatellut syyrialaiset esiintyvät tekstissä turvallisuussyistä ainoastaan etunimillä.
Teksti Aishi Zidan
Kuvat Khaled Eid
Artikkeli on julkaistu Amnesty-lehden numerossa 2/2016.