Ihmisoikeudet pohjautuvat paitsi yleishumaaniin ajatteluun myös valtavaan oikeudelliseen järjestelmään. Tuo ihmisoikeusjärjestelmä on vaarassa rapautua, koska valtiot nakertavat sen arvopohjaa. Toisaalta esimerkiksi pakolaistilanne korostaa kansainvälisen suojelun ja ihmisoikeusnäkökulman tärkeyttä. Mikä on tuo ihmisoikeusjärjestelmä ja minne se on matkalla?
Ihmisoikeusjärjestelmä ei ole helposti ymmärrettävä koje. Lainsäädäntö, normit, julistukset ja sopimukset risteävät moniaalle. Ne myös kumpuavat eri lähteistä, mutta muodostavat yhdessä järjestelmän, joka ei ole ainoastaan sanoja paperilla vaan myös universaali ihmisyyden ohjenuora.
Ensin on ymmärrettävä mistä puhutaan, kun puhutaan ihmisoikeuksista, ja sitten on hypättävä ajassa ja ajatuksissa kosolti taaksepäin. ”Juridiset ihmisoikeusnormit eivät ole tulleet tyhjästä, vaan yhteiskunnassa on historian saatossa ollut tiettyjä arvoja, joiden pohjalle sopimuksetkin on luotu”, Amnestyn Suomen osaston vt. toiminnanjohtaja Niina Laajapuro sanoo.
Monista vanhoista uskonnoista ja kulttuureista löytyy ajatuksia ihmisarvosta, oikeuksista ja velvollisuuksista. Laajapuron mukaan nykyiselle ihmisoikeusjärjestelmälle ovat luoneet arvopohjaa oikeus elämään – tai ainakin hengissä pysymiseen – sekä oikeus omistaa itsensä eli orjuudenkielto. On siis ymmärretty, että ihminen on arvokas jo pelkästään siksi, että on ihminen. Tuosta samasta syystä hänellä on tietyt oikeudet.
Menneisyys
Se, että maailmassa on tällainen verrattain kovin nuori ja universaali ihmisoikeusjärjestelmä, tuntuu lähes utopistiselta ja on jo itsenään suuri saavutus. Miten se sai alkunsa?
Ensimmäinen ihmisoikeusjärjestelmän iso paperi ja perusta on vuonna 1215 laadittu Magna Carta -säädöskokoelma, joka varmisti Britannian aatelismiesten maaoikeudet suhteessa kuninkaan valtaan. Muita merkittäviä asiakirjoja ovat Yhdysvaltain vuoden 1776 itsenäisyysjulistus, joka sisältää ajatuksen, että jokainen ihminen on syntynyt vapaana ja tasaarvoisena, sekä Ranskan suuren vallankumouksen vuoden 1789 julistus, joka rakentuu vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteelle.
Kojeen humaanina sydämenä sykkii toisen maailmansodan kauhujen jälkeen muotoiltu ihmisoikeuksien julistus.
Ihmisoikeuskojeen keskiössä ja myös humaanina sydämenä sykkii kuitenkin toisen maailmansodan kauhujen jälkeen muotoiltu ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, joka syntyi tarpeesta luoda yhteiset säännöt ja linjaukset, jotta mitään yhtä pahaa ei pääsisi enää tapahtumaan. Vuonna 1948 hyväksytty julistus on jonkinlainen yhteinen arvopohja, ja vaikka se onkin erittäin länsimaisin ajatuksin muotoiltu, julistuksen ajatukset ovat maailmanlaajuisesti hyväksytyt.
”Vaikka julistus ei alun perin ollut sitovaa oikeutta, siitä on käytännön kautta tullut sitä. Kyse on siitä, että valtiot käyttäytyvät tietyllä tavalla ja se on niiden tahto – tämä on niin sanottua tapaoikeutta”, Laajapuro sanoo. Julistus sisältää myös kaikkein vahvimpia kansainvälisen oikeuden normeja, joista ei saa poiketa missään tilanteessa – ei edes hätätilassa. Tällaisia ovat esimerkiksi orjuuden ja kidutuksen kielto.
Ihmisoikeuksien julistuksen rinnalle ja sitä täydentämään tarvittiin pian sitovaa kansainvälistä oikeutta. Muotoiltiin kaksi kansainvälistä yleissopimusta eli kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia käsittelevä KP-sopimus sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia käsittelevä TSS-sopimus. Yhdessä julistuksen kanssa ne muodostavat ihmisoikeusjärjestelmän perustan (engl. International Bill of Rights), joka on edelleen kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän ydin, sekä arvopohja että oikeudellinen järjestelmä.
”Lisäksi tarvitaan ymmärrystä siitä, että ilmaus ’kaikki ihmiset’ todella tarkoittaa kaikkia ihmisiä, ja kaikilla ihmisillä ei ole samat lähtökohdat”, Laajapuro lisää viitaten julistuksen universaalisuuteen eli yleismaailmallisuuteen. Ensimmäisen artiklan mukaisesti kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan.
Koska tuo ”kaikki ihmiset” ei ole ikävä kyllä riittänyt, sopimusten rinnalle on luotu lukuisa määrä erillissopimuksia, jotka turvaavat erilaisten ihmisryhmien oikeuksia. Esimerkiksi vuonna 1979 hyväksytyn naisten oikeuksien sopimuksen lähtökohta on kieltää kaikki naisiin kohdistuva syrjintä. Yksi ensimmäisistä erillissopimuksista oli jo vuonna 1951 hyväksytty YK:n pakolaissopimus eli niin sanottu Geneven pakolaissopimus, joka koski eurooppalaisia pakolaisia. Sopimus oli alun perin määräaikainen.
”Tuolloin ajateltiin, että maailma menee parempaan suuntaan. Myöhemmin todettiin, että maailma ei valmistunutkaan, että pakolaisia on edelleen – ja sopimusta on jatkettu erillisellä sopimuksella ja laajennettu koko maailmaa koskevaksi”, Laajapuro sanoo.
Nykypäivä
1) Kojeen rakenteesta
Ihmisoikeusjärjestelmä koostuu siis oikeussäännöistä, jotka voivat olla kirjoitettua lainsäädäntöä tai kirjoittamattomia normeja. Järjestelmä pohjautuu valtioiden välisiin sopimuksiin, ja esimerkiksi Suomessa oma perustuslaki täydentää noita kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja.
Järjestelmää varten on omat vahtikoiransa. Kansainvälisellä tasolla komiteat valvovat sopimuksia ja niiden toimeenpanoa. Eri puolin maailmaa on erilaisia alueellisia ihmisoikeuksien suojelumekanismeja. Esimerkiksi Amerikan valtioiden järjestöllä on oma inter-amerikkalainen ihmisoikeusjärjestelmä ja -tuomioistuin. Afrikassa on peruskirja ihmisten ja kansojen oikeuksista, jota valvoo Afrikan ihmisoikeustuomioistuin.
Euroopassa erityisen vahva rooli ja arvo on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella, jonka tuomiot sitovat Euroopan neuvoston jäsenvaltioita. Lisäksi EU:n tuomioistuimen rooli ihmisoikeuksien valvonnassa on kasvamassa. Perimmäinen vastuu ihmisoikeuksien toteutumisesta on kuitenkin aina valtiolla. Vastuun varmistamiseksi ei ole poliisia, vaan lopulta kyse on siitä, miten vakavasti valtio ottaa ihmisoikeudet.
”Ihmisoikeudet on luotu sääntelemään ihmisen ja valtion välisiä suhteita: ihmisellä on oikeuksia ja valtiolla velvollisuuksia. Alun perin valtiolla oli velvollisuus rajata valtaansa ja toimiaan – valtio ei ikään kuin saanut puuttua tiettyihin asioihin”, Laajapuro sanoo.
Tämä tarkoitti esimerkiksi kidutuksen kiellon kohdalla sitä, että vanhat vapausoikeudet velvoittivat valtion olemaan kiduttamatta.”Mitä pidemmälle on kehitytty, sitä enemmän on korostunut valtion velvollisuus järjestää olosuhteet, jotka tukevat ihmisoikeuksien toteutumista, ja toteuttaa oikeuksia aktiivisesti”, Laajapuro sanoo.
Kidutuksen kiellon kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että valtion on tehtävä lainsäädäntöä, joka estää kidutuksen. Valtion on myös varmistettava, että ihmisellä on oikeus asianajajaan ja lääkärin apuun tai että jos ihminen pidätetään, niin se tapahtuu lain mukaan.
Vahtikoirat toimivat myös kansallisella tasolla. Suomessa perustuslakivaliokunnan tehtävä on varmistaa, että eduskunta tekee lakeja, jotka ottavat ihmisoikeudet huomioon. Lisäksi viime vuosina Suomeen on syntynyt uusia rakenteita ja ohjelmia. Uutta ihmisoikeusarkkitehtuuria edustavat esimerkiksi kansallinen ihmisoikeusinstituutio sekä ministeriöiden virkamiehistä koostuva perus- ja ihmisoikeusyhteyshenkilöiden verkosto.
”Potentiaalia on paljon. Kaikkien suomalaisten virkamiesten velvoite on valita päätöksenteossaan kahdesta vaihtoehdosta se ihmisoikeusystävällinen. Kyse on siitä, tietävätkö, ymmärtävätkö ja noudattavatko virkamiehet tätä velvoitetta”, Niina Laajapuro sanoo.
Samanaikaisesti kun rakenteet kasvavat ja joidenkin ihmisoikeuksien tilanne paranee, myös erot kasvavat. Siinä missä Suomessa tasa-arvoinen avioliittolaki on esimerkki edistysaskelista hlbtiq-oikeuksissa, turvapaikanhakijoiden tilanne on huonontunut. Budjetilla on suuri valta muuttaa puheet teoiksi. ”On aivan sama, mitä poliittisten linjausten tasolla pyristellään, jos ei saada rahaa käytäntöön, jolla varmistetaan esimerkiksi väkivallan uhreille palvelut – tai mieluiten väkivallan ennaltaehkäisy. Siksi valtiovarainministeriön ihmisoikeusymmärrys olisi tärkeää.
”Kaikki oikeudet eivät ole samalla tavoin kovia tai tiukkoja kuin kidutuksen kielto. Vaikka meidän jokaisen oikeuksiin kuuluu oikeus asuntoon tai ravintoon, me ymmärrämme, että kaikki ihmiset eivät syö gourmet-ruokaa tai asu omistamassaan kodissa. Ei ole olemassa lippuluukkua, jolta vaatia sellaista. Valtioiden kyky toteuttaa oikeuksia vaihtelee – esimerkiksi sodat ja taloudelliset tilanteet vaikuttavat tähän.
Lähtökohtaiset vaatimukset vaikkapa Suomen ja Sudanin kohdalla ovat erilaiset, mutta jokaisen valtion on kaikin mahdollisin keinoin edistettävä oikeuksien toteutumista. Rikas valtio kuten Suomi on velvollinen paljoon. Esimerkiksi asuntojen kohdalla valtion on pidettävä huolta siitä, että niitä on ja hinnat ovat järkevät. Valtion on tehtävä ohjelmia asunnottomuutta vastaan ja laitettava etusijalle huonoimmassa asemassa olevat ihmiset.
Kaiken tämän erilaisuuden keskellä ihmisoikeusjärjestelmä kuitenkin rajaa jonkinlaisen ytimen tai vähimmäismäärän, joka kuuluu kaikille ihmisille maailmassa. ”Ilman tätä vähimmäistasoa oikeus menettää merkityksensä. Jos oikeuksien ydin ei toteudu, ihmisarvo vaarantuu”, Laajapuro sanoo. Tällaisia ”ydinoikeuksia” ovat vaikkapa ihmisen suojelu nälkäkuolemalta, peruskoulutus ja kiireellinen terveydenhoito. Nämä takaavat arvokkaan elämän ihan jokaiselle ihmiselle – kunhan minimitasosta ei tule valtioille maksimia, johon tyydytään.
Esimerkiksi Suomi on saanut kritiikkiä tiettyjen perusturvaetuuksien eli sairauspäivärahan ja työmarkkinatuen liian matalasta tasosta. Silti nykyinen hallitus tekee leikkauksia, jotka vaikuttavat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten – vähävaraisten lapsiperheiden, pitkäaikaissairaiden ja eläkeläisten – arkeen. ”Perusvelvoite kaikille maailman valtioille on se, että ihmisoikeuksien toteutumisen suhteen on mentävä koko ajan eteenpäin”, Laajapuro sanoo.
2) Kojeen rapauttamisesta
Kun matkustajakoneet vuonna 2001 iskeytyivät World Trade Centerin torneihin, samalla käynnistyi jotain yksityisiä ja inhimillisiä menetyksiä laajempaa. Yhdysvaltain syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat jonkinlainen vedenjakaja myös ihmisoikeusjärjestelmän rapautumiselle. Ennen terrori-iskuja Niina Laajapuro ei muista kuulleensa yhtään lausuntoa, jonka mukaan kidutus olisi ok.
”Tuon jälkeen rapautettiin ajatusta siitä, mikä on kidutusta ja mikä ei – aivan käsittämättömiä asioita hyväksyttiin esimerkiksi kuulustelumenetelmiksi”, Laajapuro sanoo. Ihmisoikeusjärjestelmää oli jo aiemmin kritisoitu länsimaiseksi. Tilanne, jossa länsimaiset ihmisoikeuksien puolustajat kaivavat maata luomansa järjestelmän alta, vaikutti suuresti siihen, mitä muu maailma ajattelee ihmisoikeuksista.
”Ei ihme, jos ajatellaan, että kauheata kaksinaismoralismia! Yhtäällä puhutaan kidutuksen kiellosta ja sitten kidutetaan itse”, Laajapuro luonnehtii. Toisena turvallisuusnäkökulmana Laajapuro nostaa Isisin nousun ja erilaisten hyökkäysten määrän. Ihmisoikeusjärjestelmä saa kritiikkiä siitä, että sen määrittämät oikeusturvatakeet estävät varmistamasta kansalaisten turvallisuuden. ”Esimerkiksi nykyiset poikkeustilalait Ranskassa mahdollistavat ratsioiden tekemisen keskellä yötä hyvin kevein perustein. Aivan kuin ajateltaisiin, että turvallisuus on jonkinlainen yli-ihmisoikeus, jonka varjolla voidaan tehdä mitä vaan”, Laajapuro sanoo.
Ihmisoikeusjärjestelmän pohjaa nakerretaan pahoin, jos ajatellaan, että tietyt oikeudet eivät kuulu kaikille. Poikkeustilalain varjolla tehdyt toimenpiteet kohdistuvat usein tiettyihin vähemmistöryhmiin ja lisäävät vastakkainasettelua. Laajapuro korostaa, että terrorismia ei torjuta tehokkaasti ihmisoikeuksia loukkaamalla. ”Ja emmekö toivo turvallisuutta ja torju esimerkiksi terrorismia juuri siksi, että haluamme pitää kiinni omasta järjestelmästämme ja ajattelustamme?”
Ihmisarvoisen elämän suojelu on tarpeen erityisesti vaikeina aikoina.
Turvallisuuden lisäksi ihmisoikeusjärjestelmää kritisoidaan siitä, että ihmisoikeudet ovat länsimaista ja kallista hapatusta, jota on varaa ajatella sitten, kun muu perusta on kunnossa. Niina Laajapuro ajattelee tämän lähestymistavan kertovan kenties siitä, että ei ymmärretä perusajatusta: sitä, että ihmisoikeusjärjestelmä on olemassa, jotta voidaan toteuttaa juurikin perustavanlaatuista oikeutta ihmisarvoiseen elämään. ”Mikä aika on sellainen, että siihen ei ole varaa ollenkaan? Ihmisarvoisen elämän suojelu on tarpeen erityisesti vaikeina aikoina. Ihmisessä on taipumus hyvään ja pahaan, ja siksi tarvitaan järjestelmä, joka on vahvempi kuin ihminen”, Laajapuro sanoo.
Tosiasia on, että eivät monetkaan ihmisoikeudet ja niiden toteutuminen maksa. Ei esimerkiksi se, että ei kiduteta, teloiteta tai pakkohäädetä, maksa mitään. Sen sijaan monen ihmisoikeusloukkauksen myötä myös valtiolle tulee kuluja: esimerkiksi Suomessa naisiin kohdistuvan väkivallan tehokas ennaltaehkäisy säästäisi rahaa, koska vuosittainen kustannus naisiin kohdistuvasta väkivallasta on tällä hetkellä 2,3 miljardia euroa. Lisäksi säästettäisiin, jos sukupuolen juridiseen vahvistamiseen kuuluvasta pitkästä lääketieteellisestä prosessista luovuttaisiin.
Ajankohtaisin ihmisoikeusjärjestelmän osakseen saama kritiikki ja haasteet kohdistuvat kuitenkin pakolaistilanteeseen. Valtiot arvostelevat ihmisoikeusjärjestelmää vanhanaikaisuudesta ja siitä, että se on luotu vastauksena maailmansodan jälkeiseen pakolaistilanteeseen. ”Mutta tilanteethan ovat melko samanlaiset – sitä paitsi ei Euroopassa ole tällä hetkellä yhtä paljon pakolaisia kuin maailmansodan jälkeen”, Laajapuro sanoo.
Voisi ajatella, että juuri nyt koje ei saa vioittua: ihmisoikeusjärjestelmä on entistä tärkeämmässä roolissa, kun on kyse kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten suojelemisesta. Järjestelmä toimii selkärankana, joka takaa oikeudenmukaisen kohtelun. Vaikeina aikoina tuota rankaa tarvitaan aivan erityisesti, kun kiusaus lipsua periaatteista kasvaa.
Olosuhteet konfliktimaissa ja niiden naapurivaltioissa on venytetty äärirajoille samanaikaisesti, kun Euroopan valtiot rakentavat muureja, sulkevat rajoja ja tekevät keinotekoista me-he-jaottelua kansalaisiin ja muualta tuleviin.”Miltä tahansa Euroopan valtiolta on todellista kaksinaismoralismia vedota suuriin pakolaismääriin ja oman ’kantokyvyn’ rajoihin, kun verrataan tilannetta esimerkiksi Syyrian naapurimaihin tai köyhiin afrikkalaisvaltioihin, jotka kantavat vastuun huomattavasti suuremmista pakolaismääristä”, Laajapuro sanoo.
Silti myös Suomi ja muut Pohjoismaat, jotka ovat perinteisesti esiintyneet mielellään ihmisoikeuksien mallivaltioina, ovat valmiit tinkimään kansainvälisistä velvoitteistaan ja samalla jyrsivät sekä omaa että ihmisoikeusjärjestelmän uskottavuutta. On ymmärtämättömyyttä ja empatian puutetta, on puhetta ihmisoikeuksista vauvojen tai heikkojen asiana.”Jokaisella ihmisellä on oikeus hakea turvapaikkaa, ja oikeutta tulisi kunnioittaa. Jos Suomessa ollaan valmiita tinkimään pakolaisten oikeuksista, niin ikävimmillään tällaiset mallimaiden heikennykset tarjoavat myös muille valtioille oikeutuksen joustaa turvapaikkapäätösten teossa ja kansainvälisissä velvoitteissa.”
Valtioilla on suvereniteetti eli oikeus päättää, kuka ihminen astuu rajan yli, kuka ei – ja toisaalta kuka jää limboon. Silti kansainvälisen oikeuden mukaan ihmistä ei saa käännyttää alueelle, jossa häntä uhkaavat vakavat ihmisoikeusloukkaukset. Jotta päästäisiin kriisiajattelusta kohti kestävämpiä ratkaisuja, on luotava maailmanlaajuinen vastuunjaon mekanismi, korostaa Laajapuro. Se varmistaa, että pakolaiset saavat uudet ja pysyvät kotimaat. Turvalliset ja lailliset reitit Eurooppaan ovat avainasemassa.
Tässä kohdin törmätään EU:n rakentamiin muureihin – sekä konkreettisiin että lainsäädännöllisiin. Vaikka tavoitteena on ollut yhteisen turvapaikkajärjestelmän muodostaminen, lopputuloksena on paikoin kansainväliset normit alittavaa lainsäädäntöä ja erilaisia käytäntöjä.”EU-lainsäädäntöön pesiytynyt turvallisen maan käsite on harhaanjohtava, koska mikään valtio ei välttämättä ole turvallinen kaikille ja kaikkina aikoina. Esimerkkinä käytännöstä Euroopassa keskimäärin 64 prosenttia irakilaisista on saanut kansainvälistä suojelua tänä vuonna, siinä missä Suomessa prosentti on 26. Erot ovat siis hirveän suuret.”
Tulevaisuus
Stop! Pysäytetään koje hetkeksi. Olemme valintojen edessä, haaraumassa, risteyksessä – kielikuvia riittää. Ihmisoikeusjärjestelmää ei ole kyseenalaistettu tällä tavoin sitten sen syntymän. Miten me haluamme, että meidät muistetaan, kun olemme historiaa? Olimmeko me ihmisiä, jotka auttoivat hädässä eläviä, kun apua tarvittiin? Olimmeko ihmisiä, jotka pitivät kiinni ihmisoikeusjärjestelmästä, jonka sydän on inhimillisyydessä? Vai nähdäänkö meidät historiallisena ajanjaksona, joka toisti kovin äkkiä maailmansodan aikaiset virheet ja romutti rakennetut järjestelmät?
Olimmeko me ihmisiä, jotka auttoivat hädässä eläviä, kun apua tarvittiin?
Juuri nyt kysymykset tiivistyvät pakolaisten ja muiden äärimmäisessä hädässä olevien auttamiseen, ja pakolaistilanne tuskin ratkeaa aivan lähitulevaisuudessa. Työ kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten suojelemiseksi jatkuu. Käynnistetään koje. Onko ihmisoikeusjärjestelmä notkea ja uudistuva koje, joka pystyy vastaamaan tulevaisuuden muuttuvaan maailmaan? Vai onko se tukeva puu, jonka ei ole tarkoituskaan joustaa vaan toimia moraalisena ja juridisena rankana silloin, kun ihminen itse ei siihen riitä? Ihmisoikeusjärjestelmä on sekä elastinen ja elävä järjestelmä että tukiranka. Moderni ihmisoikeusjärjestelmä kyseenalaistetaan, mutta Niina Laajapuro ei näe ihmisoikeusjärjestelmän romahtavan tai kojeen vioittuvan.
Nimittäin eräät pienet mutta tärkeät ihmisoikeusjärjestelmän osaset ovat jääneet mainitsematta. Laajapuro luottaa tulevaisuuden suhteen eniten ihmiseen – yksilöihin ja yhteisöihin – ihmisoikeuksien puolustajana. Jo nyt olemme tilanteessa, jossa samanaikaisesti, kun valtioiden päättäjät sulkevat rajoja ja poliitikot pelottelevat terrorismilla tai maahanmuutolla, tavalliset ihmiset eri puolilla Eurooppaa ovat aktivoituneet.
Esimerkiksi Amnestyn kansainvälisen Refugees Welcome -indeksin vastaajista 73 prosenttia ajatteli, että ihmisellä on oikeus paeta sotaa tai vainoa muihin maihin. Vastanneista 66 prosenttia oli sitä mieltä, että heidän maansa hallituksen olisi tehtävä enemmän pakolaisten auttamiseksi ja kymmenen prosenttia vastanneista ottaisi pakolaisen kotiinsa asumaan.”On tärkeää tuoda esiin hiljaisen enemmistön kantaa, ettei keskustelu olisi yhden ääripään, joka saa kokoaan suuremman painoarvon mediassa ja julkisessa keskustelussa”, Niina Laajapuro sanoo.
Ihmiset muodostavat yhdessä ryhmiä, yhteisöjä ja valtiosta riippumattomia järjestöjä tai toimintaympäristöjä. Juuri ne ovat ihmisoikeuskojeen osia, jotka voivat tarjota näkökulmia ja vaatia valtioita vastuuseen. Ne voivat todistaa, että maailmansodan ajoista on opittu: tässä rikkinäisessä ja vuotavassa maailmassa ihmisoikeusjärjestelmällä on tarkoituksensa ja paikkansa, koska se on tehty meidän kaikkien ihmisarvon turvaamiseksi.
Avainasemassa on ihmisoikeuskasvatus. Jos ei tiedä omista oikeuksistaan, niitä ei osaa vaatia itselle ja toisille. Siksi on tärkeää, että ihmiset kaikkialla maailmassa saavat tietää oikeuksistaan ja siitä, miten valtioilta ja viranomaisilta voi vaatia omien oikeuksien toteuttamista. Kyse ei ole rakettitieteestä. ”Yleisohje jokaiselle ihmiselle on miettiä, miten omat toimet vaikuttavat omien ja toisten oikeuksien toteutumiseen. Jos on omatunto ja sitä kuuntelee, pääsee jo todella pitkälle. Ajattelua voi helpottaa, jos tietää, että itsellä on oikeuksia ja ne oikeudet ovat myös kaikilla muilla.”
Pienten ihmisten, ihmisryhmien ja yhteisöjen edessä avautuu Tulevaisuus. Se maailman kokoinen. Ovatko kauhukuvat välinpitämättömyydestä sekä sydämen ja moraalin rappeutumisesta aiheellisia? Piipittääkö ihmisoikeuskoje pian hiljaa ja unohdettuna vai onko koje kolhunsa kestävä?
Suuria linjoja ennustavaa kristallipalloa ei ole. Kysymys tulevaisuudesta on kohtuuttoman suuri ja näkökulmia epäilemättä monia. Miltä ihmisoikeusjärjestelmän tulevaisuus näyttää, Niina Laajapuro? ”Nykyinen ihmisoikeusjärjestelmä on ehdottomasti olemassa, ja se on tarpeellinen. Painoarvot järjestelmän eri osien välillä ovat saattaneet muuttua, ja kenties uusia sopimuksia on syntynyt, esimerkiksi yritysten vastuuseen tai tulevien sukupolvien oikeuksiin liittyen. Myös tulevaisuudessa tarvitaan koko koneistoa, joka tulkitsee ja vetää rajoja sille, mitä ihmisoikeuksien nimissä saa tehdä ja mitä ei.”
Lähteet:
Ihmisoikeuksien käsikirja (Tietosanoma, 2013)
www.ihmisoikeudet.net
Teksti Marie Kajava. Kuvitus Heikki Rönkkö.
Artikkeli on julkaistu ensin Amnesty-lehdessä 3/2016.