Pakolaisten uudelleensijoittaminen on paras ja toimivin tapa auttaa kaikkein suurimmassa hädässä olevia ihmisiä maailman kriiseissä ja samalla vahvistaa globaalia oikeudenmukaisuutta. Siksi Suomen tulisi nostaa omaa vuosittaista pakolaiskiintiötään. Näin ajattelee Bahar Mozaffari, jonka Suomen Pakolaisapu valitsi maaliskuussa vuoden 2017 pakolaisnaiseksi.
Aihe koskettaa Baharia myös henkilökohtaisesti, sillä hän tuli poikansa kanssa Suomeen kiintiöpakolaisena Turkista vuonna 2006.
”Järjestön toiminta oli kuitenkin hallituksen vastaista, ja siksi siitä rangaistiin jopa kuolemalla”
Reilua vuotta aiemmin Bahar oli joutunut jättämään synnyinmaansa Iranin poliittisista syistä. Hän oli mukana iranilaisia ja Afganistanista Iraniin paenneita naisia auttavassa järjestössä, joka tuki hauraassa asemassa olevia naisia esimerkiksi järjestämällä kätilöitä avuksi synnyttämässä oleville paperittomille pakolaisille.
”Järjestön toiminta oli kuitenkin hallituksen vastaista, ja siksi siitä rangaistiin jopa kuolemalla”, Bahar kertoo.
Baharin henkilökohtainen turvallisuustilanne alkoi heiketä sen jälkeen, kun Iranin viranomaiset saivat vihjeen hänen yhteydestään järjestöön. Jouduttuaan kolmannen kerran kuulusteluihin asiasta Baharin ystävät kehottivat häntä lähtemään maasta, sillä samoihin aikoihin hallitus oli pidättänyt paljon ihmisiä epäiltyinä vastaavasta toiminnasta.
”Isäni ystävät järjestivät minulle ja 16 kuukauden ikäiselle pojalleni salakuljettajan kautta lentoliput Turkkiin. Meillä ei ollut mitään tietoa, mitä meille tapahtuisi sinne pääsemisen jälkeen.”
Kiintiön kautta turvaan
Turkissa Bahar selvitti ystävänsä kanssa, voisiko hän sittenkin palata takaisin Iraniin. Se näytti kuitenkin liian vaaralliselta.
Koska Turkki ei myönnä turvapaikkaa iranilaisille, Bahar tiesi, ettei sinne jääminen olisi pysyvä ratkaisu tilanteeseen. Hän alkoi kartoittaa mahdollisuuksia päästä Eurooppaan.
”Minulle kerrottiin, että ainoa vaihtoehto olisi matkustaa salakuljettajan kyydissä Välimeren yli. Tapasin erään salakuljettajan ja aluksi kaikki vaikutti lupaavalta. Sitten hän vaati, että minun täytyisi huumata poikani matkan ajaksi varmistaakseni, ettei hän ala itkeä. Äitinä en voinut suostua siihen.”
”Salakuljettaja vaati, että minun täytyisi huumata poikani matkan ajaksi varmistaakseni, ettei hän ala itkeä. Äitinä en voinut suostua siihen.”
Bahar jäi poikansa kanssa pakolaiseksi Turkkiin.
”Asuimme hyvin hankalissa olosuhteissa Ispartan kaupungissa. Minun oli vaikea hankkia meille toimeentuloa emmekä voineet liikkua vapaasti ilman poliisin lupaa. Varsinkin pakolaisnaisille Turkki on myös turvaton maa. En pystynyt edes haaveilemaan paremmasta tulevaisuudesta, vaan odotimme ja yritimme selviytyä.”
Turkissa Bahar kuuli ystävänsä kautta mahdollisuudesta hakea YK:n pakolaisjärjestön UNCHR:n pakolaisstatusta. Hänelle myönnettiin pakolaisasema nopeasti, mutta kesti noin puoli vuotta, ennen kuin Bahar kuuli pääsevänsä poikansa kanssa kiintiöpakolaiseksi Suomeen.
”Tämän jälkeen Suomen viranomaiset haastattelivat minua, kartoittivat tilanteeni ja antoivat perustietoa Suomesta”, hän muistelee.
Helmikuussa 2006 Bahar muutti poikansa kanssa Espooseen, missä hän asuu yhä. Bahar ei osaa arvioida, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi tai jokin toinen valtio ei olisi ottanut heitä vastaan.
”Antamalla minulle pakolaiskiintiön kautta turvan ja uuden mahdollisuuden elämään Suomi vahvisti minulle, että elämäni on kaikesta huolimatta elämisen arvoista.”
Kyse ei ole rahasta vaan asenteesta
Baharin mielestä kiintiöpakolaisjärjestelmän suurin etu on se, että sen ansiosta hädässä olevien ihmisten ei tarvitse turvautua vaarallisiin reitteihin hakiessaan turvaa. Hän muistuttaa, että Suomella on YK:n jäsenenä velvollisuus osallistua kansainvälisten ongelmien, kuten pakolaisten määrän kasvun, ratkaisemiseen.
”Globaalisti katsottuna Suomi on hyvinvoiva ja menestyvä valtio, jolla on toimivat yhteiskunnalliset rakenteet. Kun sanotaan, ettei Suomella ole varaa nostaa pakolaiskiintiötä, mielestäni kyse ei ole rahasta vaan maahanmuuttovastaisesta asenteesta ja hyvinvointisovinismista”, Bahar sanoo.
Baharin mukaan pakolaisuutta täytyykin lähestyä kansallisen ajattelun sijaan globaalista näkökulmasta. Ihmisten liikkumista on mahdotonta pysäyttää, sillä sodat, kriisit, globaali epätasa-arvoisuus, räikeät elintasoerot ja näköalattomuus ajavat ihmisiä etsimään turvaa sekä parempaa elämää muualta.
”Pakolaiset eivät ole numeroita vaan ihmisiä.”
”Pakolaisuus ei ole pelkästään pakolaisten, vaan koko ihmiskunnan ongelma”, hän sanoo.
Siksi suomalaisten tulisi nähdä itsensä osana laajempaa kokonaisuutta.
”Pakolaiset eivät ole numeroita vaan ihmisiä. Jos uskomme siihen, että kaikki ovat yhdenvertaisia, jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja jokaisella on oikeus turvalliseen elämään, voimme lähestyä tilannetta pakolaisten näkökulmasta. Silloin ymmärrämme, miksi jokainen suomalaisen on tunnettava vastuunsa pakolaisten auttamisessa.”
Teksti Ruut Tolonen. Kirjoittaja työskentelee tiedottajana Suomen Pakolaisavussa.
Kuva Ilmari Fabritius.