Mies nojaa otsallaan tarkastuspisteen pyöröportin tolppaan ja etsii kopissa istuvan sotilaan katsetta. Rautaisen portin vaalea maali on kulunut käsien korkeudelta. Sotilas nostaa katseensa, ja särisevää merkkiääntä seuraa raskaan portin kolina. Seuraava jonossa tarttuu viileisiin tolppiin.
Mies nousee Ibrahimin moskeijan portaat harppoen kaksi askelmaa kerralla. Hänen kenkänsä lipsuvat ajan kuluttamilla kiviportailla. Moskeijan edessä seisoo ryhmä ulkomaalaisia. He ovat pukeutuneet sinisiin, ruskeisiin ja mustiin liiveihin.
Keskipäivän rukoushetki tuo kaupunkilaiset Ibrahimin moskeijalle Länsirannalla sijaitsevan Hebronin sydämeen. Moskeija ja synagoga ovat samojen seinien sisällä, mutta rautainen seinä erottaa temppelit toisistaan. Vaikka seinä on ollut paikoillaan vuosia, äänet kaikuvat puolelta toiselle edelleen.
Moskeijan takaa aukeaa miehitys ja synagogan puolella siirtokunta. Liivipukuiset ulkomaalaiset seisovat Hebronin jaetun arjen välissä. He ovat ihmisoikeustarkkailijoita. Heidän tehtävänsä on katsoa, kirjata ja kuvata se, mitä he näkevät ja kuulevat. He ovat ihmisoikeustyön silmät ja korvat, ja he luovat pohjaa kansainvälisille raporteille, ihmisoikeusjärjestöjen ohjelmatyölle ja kannanotoille. Ihmisoikeustarkkailijat luovat tietoa, jota media hyödyntää kertoessaan konflikteista turvallisen välimatkan päästä.
Ihmisoikeustarkkailijoiden toinen ydintehtävä on vielä yksinkertaisempi: he ovat paikalla ja tarjoavat suojelevaa läsnäoloa. Kun he ovat läsnä, tarkkailtavaa on vähemmän. Siksi ihmisoikeustarkkailijat ovat moskeijan ja synagogan välissä tänään ja siksi he ovat siellä myös huomenna.
Elämää Hebronissa
Hebron on Länsirannan suurin kaupunki ja talouden veturi. Teollisuus, yliopistot, markkinapaikat ja historiallinen moskeija ovat siellä. Kaupungilla on taloudellista ja kulttuurista painoarvoa, ja lisäksi se on yksi palestiinalaisalueiden miehityksen kivuliaimmista polttopisteistä.
Hebronin vanha kaupunki on jaettu palestiinalaisasutuksen ja israelilaissiirtokuntien välillä kahtia, ja seiniin tai suljettuihin portteihin päättyvät kujat ovat osa kaupungin sokkeloista pohjaa. Rakennusten päällä on Israelin armeijan tarkkailuasemia, ja tarkastuspisteet rajoittavat liikkumista.
Vanhan kaupungin siirtokunta-alueen kaduilla on aavemaisen hiljaista, kun taas lyhyen kävelymatkan päässä sijaitseva Kriyat Arba -siirtokunta muistuttaa arkista israelilaista lähiötä. Supermarketin kylmäaltaat humisevat ja puistot reunustavat huoliteltuja katuja.
Ainoastaan pienet yksityiskohdat paljastavat poikkeustilan: pankkiautomaatista rahaa nostavan miehen vyötäröllä on käsiase.
Hebronista on muodostunut miehityskuvaston klassikko. Pienellä alueella on mahdollista nähdä, mitä miehityksen alla eläminen merkitsee palestiinalaisille. Hebron on kuin painekattila, jonka paine ei laske koskaan. Kaupunki on myös ihmisoikeustarkkailijoiden keskuudessa klassikko.
Kolme surullisenkuuluisaa vuosilukua
Kun puhutaan Hebronista, toistuu kolme surullisenkuuluisaa vuosilukua. 1900-luvun alussa Hebronissa asui noin 700 juutalaisen yhteisö. Vuonna 1929 joukko Palestiinan arabeja hyökkäsi juutalaiskortteliin. Verilöylyssä kuoli 67 juutalaista. Hyökkäyksen syyksi on luonnehdittu juutalaisen siirtolaisuuden kasvua ja palestiinalaisten elintilan kaventumista.
Vuonna 1967 Israel miehitti Länsirannan Jordanialta ja siirtokuntien rakentaminen alkoi. Hebronista tuli siirtokuntarakentamisen keskeisimpiä kohteita, sillä juutalaisten esi-isän ja muslimien profeetan Abrahamin, eli Ibrahimin, uskotaan lepäävän Ibrahimin moskeijan alueella.
Vuonna 1994 israelilaiseen äärinationalistiseen liikkeeseen kuulunut Baruch Goldstein käveli Ibrahimin rukoussaliin ja avasi tulen aamurukoustaan suorittavia palestiinalaisia kohti. Goldstein ampui 29 palestiinalaista moskeijan sisälle. Satoja loukkaantui verilöylyssä ja sitä seuranneissa väkivaltaisuuksissa. Moskeijan matot oli vaihdettava, ja kun moskeija taas avattiin, erottavat rautaseinät oli pystytetty.
YK:n turvallisuusneuvosto vaati palestiinalaisväestön turvallisuuden takaamista. Israel ja palestiinalaishallintoa edustanut Palestiinan vapautusjärjestö eli PLO päätyivät kompromissiin, jonka tuloksena Italia, Tanska ja Norja lähettivät alueelle väliaikaisia tarkkailijoita.
Temporary International Presence in Hebron, TIPH, saapui kaupunkiin. Konfliktin osapuolet eivät löytäneet yhteisymmärrystä tarkkailijoiden mandaatin jatkamiselle, ja järjestö joutui poistumaan Hebronista. Myöhemmin TIPH on palannut alueelle.
Keväällä 1995 Hebronin pormestari kutsui muun muassa Irakissa ja Haitissa toimineen Christian Peacemakers Team -tarkkailujärjestön kaupunkiin. CPT:n oli tarkoitus seurata Israelin armeijan osittaista vetäytymistä Hebronista. Armeija ei kuitenkaan vetäytynyt – eikä CPT ole poistunut.
Vuonna 2002 Luterilaisen maailmanliiton toimesta perustettu Ecumenical Accompaniement Program for Palestine and Israel eli EAPPI aloitti tarkkailutehtävät alueella. Suomessa vastuun EAPPI-ohjelman koordinoinnista otti Kirkon Ulkomaanapu. Ensimmäiset suomalaiset EAPPI-tarkkailijat saapuivat Itä-Jerusalemiin ja miehitetylle Länsirannalle vuonna 2005. Noin 110 suomalaista ihmisoikeustarkkailijaa on työskennellyt alueella.
Näihin järjestöihin kuuluu vain murto-osa alueella toimivista ihmisoikeustarkkailijoista, aktivisteista ja tutkijoista, eikä Hebron ole tarkkailijoineen yksin.
Pitkittyneet ja jäätyneet konfliktit, sisällissodat, miehitykset ja maakiistat ovat ihmisoikeustarkkailijoiden työpaikkoja. Irakin Kurdistan, Georgian ja Etelä-Ossetian raja-alue, Itä-Ukraina, Burundi ja Filippiinit ovat esimerkkejä alueista, joilla aseettomat tarkkailijat kiertävät tutut tarkkailukierroksensa ja luovat turvallisuuden tuntua. Heidän tehtävänsä on varmistaa, että konfliktin paine pysyy siedettävissä rajoissa.
Riittääkö tieto?
Amnestyn Israelin osasto sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn tien varrella helteisessä Tel Avivissa. Punaisen toimistorakennuksen kivijalassa on sekatavarakauppa. Oikeaa rappua saa hakea, sillä järjestöä ei mainosteta julkisivussa. Logo saattaisi herättää tarpeetonta huomiota.
”Amnesty ei ota kantaa siihen, onko miehitys oikein vai väärin. Me emme tuomitse miehitystä itsessään”, järjestön viestintäpäällikkö Gil Naveh toteaa.
”Amnesty tuomitsee miehityksestä johtuvat tai miehityksen puitteissa tehdyt ihmisoikeusloukkaukset. Ainoa asia, mitä vaadimme on, että miehittäjävaltio noudattaa kansainvälistä humanitaarista oikeutta.”
Tästä syystä ihmisoikeustarkkailijat ovat paikalla. Tarkkailijoiden tehtävä on varmistaa, että ihmisoikeusloukkaukset nähdään. Amnesty Internationalilla on omat tutkijansa Itä-Jerusalemissa. Amnestyn Israelin osasto saa tietonsa pääsääntöisesti kumppanijärjestöiltä.
”Ihmisoikeustarkkailijat ovat kentällä ja tuottavat meille tietoa. Vuosi vuodelta polttavampi kysymys on, riittääkö se.”
”Ihmisoikeustarkkailijat ovat kentällä ja tuottavat meille tietoa. Vuosi vuodelta polttavampi kysymys on, riittääkö se. Tilanne alueella ei ole muuttunut parempaan suuntaan.”
Vaikka työn vaikuttavuudesta on eriäviä mielipiteitä, ihmisoikeustarkkailijoiden rooli tiedon tuottajana on tärkeä. Ilman läsnäoloa tiedolta putoaa pohja.
EAPPI-tarkkailijat syöttävät viikoittain havainnot näkemästään ja kuulemastaan järjestön omaan tietokantaan. Tietokantaan syötetty data käsitellään EAPPI-maatoimistossa Jerusalemissa. Datan perusteella luodaan viikkoraportti, joka lähetetään järjestön kansainvälisille yhteistyökumppaneille.
Raportit ovat todistusaineistoa, jotka tarjoavat ruohonjuuritason faktoja kansainvälisiin neuvottelupöytiin. Vaikka matka Ibrahimin moskeijalta YK:n päämajaan New Yorkiin on pitkä, neuvotteluhuoneissa on mahdollista vaikuttaa siihen, miltä arki Hebronissa näyttää.
”Joskus tieto auttaa. Joskus ei”, Naveh sanoo.
50 vuotta miehitystä
Israelin palestiinalaisalueiden miehitys täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Vaikka ihmisoikeustarkkailijoiden työn tulosta on näillä alueilla vaikea mitata, tarkkailijoiden tuottaman todistusaineiston arvo on kiistaton. Entistä harvempi ihmisoikeusloukkaus jää tallentamatta.
”Kun puhumme ihmisoikeustarkkailijoista, puhumme yleensä järjestötyöntekijöistä, jotka työskentelevät alueilla, joissa ihmisoikeudet eivät toteudu”, Helal Alosh, Amnestyn palestiinalaisalueiden työn johtaja huomauttaa.
”kaikki ihmiset, jotka asuvat miehityksen alla, ovat tavalla tai toisella ihmisoikeustarkkailijoita.”
”Usein unohdamme sen, että kaikki ihmiset, jotka asuvat miehityksen alla, ovat tavalla tai toisella ihmisoikeustarkkailijoita. Heiltä ei tosin kysytä suostumusta tehtävään.”
Videokamerat ja älypuhelimet ovat tehneet paikallisten ihmisten roolin entistä näkyvämmäksi, ja monen järjestön tiedonkeruu perustuu heidän panokseensa.
Vaikka työn tavoitteet ovat samat, työehdot vaihtelevat. Toisin kuin ulkomaalaisiin tarkkailijoihin, paikallisiin sovelletaan paikallista lakia, miehitetyn Länsirannan tapauksessa Israelin sotaoikeutta.
Ensikäden tieto on ihmisoikeustyön kulmakivi
Human Rights Watchin eli HRW:n Israelin ja Palestiinan maajohtaja Omar Shakir vastaa Skype-puheluun New Yorkista. Hän asettelee sanansa tarkasti. Hän määrittää selkeästi lauseet, joissa häntä voi lainata, ja tiedot, jotka on syytä jättää taustamateriaaliksi. Hän on odottanut Israelilta hakemaansa työviisumia jo useita kuukausia.
Pian odotus päättyy: viisumia ei myönnetä. Perusteeksi annetaan HRW:n osallistuminen palestiinalaisen propagandan levittämiseen. New York Timesin haastattelussa Israelin ja Palestiinan HRW:n vaikuttamistyön johtaja Sari Bashi kertoo vastaavanlaisia tilanteita olleen Kuuban, Pohjois-Korean, Sudanin, Uzbekistanin ja Venezuelan viranomaisten kanssa.
”Saavutettavuus ja paikalle pääsy ovat työmme suurimpia haasteita niin Israelissa ja palestiinalaisalueilla kuin monessa muussakin valtiossa, jossa työskentelemme”, Shakir kertoo.
Toisin kuin katukuvassa näkyvät ihmisoikeustarkkailijat, HRW työskentelee taustalla. Järjestön työ perustuu pitkäjänteiseen tutkimukseen, kattavaan raportointiin ja vaikuttamistyöhön. Ensikäden tieto on työn kulmakivi. Jos tapahtumapaikoille, todistajien puheille ja viranomaisten neuvotteluhuoneisiin ei päästä, työn laatu kärsii.
Koska Israel hallitsee niin Gazan kuin Länsirannan rajoja, tarkkailijoiden ja tutkijoiden työ on helppo estää. Shakirin tapaus on vain yksi monien joukossa. HRW:llä ei enää vuosiin ole ollut säännöllistä pääsyä Israelin saartamalle Gazan kaistaleelle, vaikka järjestön kenttätiimi koostuu paikallisista.
Järjestöjen toinen haaste liittyy viranomaistietoon.
”Monissa tapauksissa tiedon haltija ja rikkeen tekijä ovat sama taho”
”Monissa tapauksissa tiedon haltija ja rikkeen tekijä ovat sama taho”, Shakir toteaa.
Kun tietoa ei saada, se on kerättävä pala palata muualta. Shakir vertaa työtä pitkäjänteiseen tutkivaan journalismiin. Tieto muodostuu haastatteluista, tallenteista, fyysisistä jäljistä ja kaikesta mahdollisesta aineistosta, johon päästään käsiksi. Kaikki lähteet punnitaan, varmennetaan ja analysoidaan. Luotettava, virheetön tieto on vaikuttamistyön vipuvarsi. Keskusteluyhteyksiä konfliktiosapuolten edustajiin vaalitaan siksi tarkasti.
”On muistettava, että vaikka olemme suuri järjestö, kenttätiimimme on pieni. Meillä ei ole armeijoita. Emme voi pakottaa muutosta”, Shakir toteaa.
”Lähtökohtamme on se, että kääntämällä huomio yhteiskunnan pimeimpiin epäkohtiin luomme painostusta, joka vuorostaan avaa mahdollisuuden muutokselle.”
Viisumin epääminen on hälyttävä viesti siitä, ettei keskustelulle ole enää kysyntää. Se yllätti järjestön täysin. Huoli ei kuitenkaan kohdistu yksin Israeliin. Se kohdistuu myös maihin, joissa HRW:llä ei ole toimintaa. Kansalaisyhteiskunta, sananvapaus sekä ihmisoikeudet ovat joutuneet kritiikin kohteiksi maissa, joissa ne olivat pitkään yhteiskunnan kyseenalaistamaton pohja.
”Kun ihmisoikeustyötä tekevien tahojen tila kaventuu, tila ihmisoikeusloukkauksille kasvaa.”
Tällä kertaa neuvottelut ja julkinen painostus tuottavat tulosta. Loppukeväällä Shakir astelee Israelin Ben Gurion -lentokentän ovista ulos. Työviisumi on myönnetty vuodeksi.
Kolme ihmisoikeustarkkailijaa
”On eri asia kulkea tarkastuspisteen läpi yksin kuin ihmisoikeustarkkailijan kanssa”
Ihmisoikeustarkkailija Azeeza Salameh. Kuva: Anna Tervahartiala.
Azeeza Salameh seisoo Al-Salaymeh-tarkastuspisteen vieressä. Hän on pukeutunut tarkkailujärjestö Christian Peacemakers Teamin eli CPT:n mustaan liiviin ja seuraa koululaisten matkaa. Siirtokunta-alueella asuvien palestiinalaislasten on kuljettava tarkastuspisteen portista sotilaiden ohi päästäkseen kouluun.
Aamu Hebronissa on rauhallinen. Salamehilla on aikaa vaihtaa kuulumisia kollegoidensa kanssa. Koululaisten virran loputtua tarkkailijat suuntaavat Ibrahimin moskeijan vieressä sijaitsevalle päiväkodille. Lyhyin reitti kulkee Israelin siirtokunta-alueen kautta. Salameh seuraa kollegoitaan kohti tarkastuspisteen metallinpaljastimia, kun häntä pyydetään pysähtymään. Sotilas tahtoo nähdä Salamehin henkilöpaperit.
”Olet palestiinalainen, etkä asu tai työskentele alueella. Et saa kulkea tästä”, sotilas toteaa. Portista juuri kulkenut Salamehin kollega on myös palestiinalainen, mutta pukeutunut farkkuihin ja t-paitaan. Salamehilla on pitkä mekko ja huivi.
Ryhmä valitsee kiertotien. Ennen päiväkotia vastassa on uusi tarkastuspiste, jota vartioi kaksi sotilasta. Salameh lähestyy porttia ja kuulee toisen sotilaista vaativan häntä pysähtymään. Salameh huomaa sotilaan olevan peloissaan. Hänen kasvonsa tärisevät. Hän huutaa ja osoittaa Salamehia aseella. Salamehia turhauttaa.
Sotilas pyytää Salamehia laittamaan laukkunsa seinää vasten ja perääntymään. Salameh kertoo työskentelevänsä CPT:ssä. Hän on tekemässä työtään. Myöhemmin iltapäivällä Salameh kuulee, että palestiinalainen on ammuttu tarkastuspisteellä. Samana päivänä CPT päättää, ettei Salameh enää työskentele tarkastuspisteiden lähettyvillä. Riski on liian suuri.
Ollessaan lapsi Salameh kävi koulua, joka sijaitsi vanhan kaupungin kupeessa. Kyynelkaasu, sotilaat ja pelko olivat osa arkea. Peruskoulun jälkeen Salameh päätyi opiskelemaan tietotekniikkaa. Samaan aikaan siirtokunnat laajenivat ja yksinkertaisista tarkastuspisteistä tuli kiinteitä rakennelmia. Elintila kaupungissa kapeni. Valmistuttuaan Salameh päätyi tietotekniikan sijaan harjoitteluun CPT:hen.
Salamehin perheelle, ystäväpiirille ja yhteisölle naisen työskentely kristillisessä järjestössä ulkomaalaisten kanssa ja miehityksen parissa oli vaikeasti sisäistettävä asia. Työn merkitys oli Salamehille kuitenkin alusta saakka selvä. Miehitys ei lopu itsestään, vaan sen eteen on tehtävä työtä. Hän ei riisu huiviaan, vaikka se ehkä tekisi työstä helpompaa.
”On paljon ihmisiä, jotka näkevät vain miehityksen pahenemisen”, Salameh toteaa.
”Silti jokainen palestiinalainen tietää, että on eri asia kulkea tarkastuspisteen läpi yksin kuin ihmisoikeustarkkailijan kanssa.”
”Jos kaikki olisivat nähneet sen, minkä minä olen nähnyt”
Ihmisoikeustarkkailija Johannes Jauhiainen. Kuva: Anna Tervahartiala.
Liiviasuinen mies kävelee kohti vanhan kaupungin keskustassa sijaitsevaa aukiota, jota hallitsee palestiinalaisasutuksen ja israelilaisten siirtokuntien alueita toisistaan erottava portti. Mies puhuu puhelimessa tarkkailijakollegansa kanssa. Aamulla Johannes Jauhiainen tarkkaili Ibrahimin moskeijan tarkastuspisteitä ja nyt on kiire. Siirtokuntalaisten lauantaikierros on alkamaisillaan, ja sotilaat ovat jo kerääntyneet portin edustalle.
Hebronin vanhan kaupungin keskusta pysähtyy joka lauantai kello kahden ja neljän välillä, kun siirtokunnissa asuville ja vieraileville järjestetään kaupunkikierros. Kierros kuljetaan vahvasti varustautuneen armeijan saattueessa. Kun siirtokuntalaiset ja armeija kulkevat Hebronin kapeita kujia, palestiinalaiset joutuvat väistymään.
Hebronissa kohtaamiset palestiinalaisten, siirtokuntalaisten, sotilaiden ja ihmisoikeustarkkailijoiden välillä ovat päivittäisiä. Palestiinalaisten arki asettuu sotilaiden määrittämiin ehtoihin. Miehittäjän ja miehitetyn välinen valta-asetelma on selkeä. Jännityksen voi tuntea ilmassa.
Lauantaisin kaupungin kipinäherkkyys korostuu. Kierrokset, joihin osallistuu paljon lapsiperheitä, ovat yleensä rauhallisia. Kierrokset, jotka koostuvat siirtokuntien nuorisosta, ovat levottomia. Niissä uhotaan ja kannetaan aseita.
”Alussa lauantait tuntuivat erityisiltä. Sain tietynlaisen adrenaliinipiikin ja koin tekeväni jotain järkevää. Seurasin aktiivisesti, että sotilaat luovat humanitaarisia käytäviä ja ettei palestiinalaisten liikkumisenvapautta rajoiteta”, Jauhianen kertoo.
Adrenaliini kantoi kaksi kuukautta. Sen jälkeen tuli väsymys ja ymmärrys siitä, että tämä on arkea.
”Viha ja jännitys ovat todella uuvuttavia tunteita”, Jauhiainen sanoo. Hän muistaa kuulleensa, että Hebronissa tarkkailijat palavat herkästi loppuun.
Ihmisoikeustarkkailijana Jauhiaisen työ oli luoda turvallisuuden tunnetta, tukea arkea ja ylläpitää normaalia elämää. Hebronin tilanne on kuitenkin kaukana normaalista. Siksi tarkkailijat ovat siellä.
”Saapuessani Palestiinaan luulin, että tiesin miehityksestä ja konfliktin rakenteesta paljonkin. Tiesin ehkä kaksi prosenttia. Nyt tiedän ehkä viisi”, Jauhianen sanoo.
Tarkkailijapestit kestävät vain kolme kuukautta ja on perusteltua kutsua niitä pyrähdyksiksi. Jauhiainen muistuttaa tarkkailijoiden saapuvan alueelle eri motiiveista. Pitkiä komennuksia suorittavien tarkkailijoiden on helpompi erottaa työ vapaa-ajasta, kun taas lyhyitä pätkiä tekevien työssä korostuu solidaarisuus.
Työn vaikuttavuus ei Jauhiaisen mukaan pääty yksilöön. Hän korostaa, että jos sen merkitystä katsoo yksilö- ja paikallistasoa laajemmin, Eurooppa ja Yhdysvallat ovat Israelin politiikan suurimpia tukijoita. EAPPI-ohjelman on maailmanlaajuisesti suorittanut lähes 2 000 tarkkailijaa.
”Jos kaikki olisivat nähneet sen, minkä minä olen nähnyt, he eivät empisi edesauttaa konfliktin ratkaisua ja palestiinalaisten arkea”, Jauhiainen sanoo. Hän siteeraa Paul McCartneya: ”Jos teurastamossa olisi lasiseinät, kaikki olisivat kasvissyöjiä.”
”Aita on suojani ja vankilani”
Ihmisoikeustarkkailija Imad Abu Shamsiya. Kuva: Anna Tervahartiala.
Kuva tärisee. Videolla näkyy maassa makaava, tajuton mies, joka kääntää päätään. Miehen ympärillä on sotilaita ja ambulansseja. Kaksi sotilasta puhuu puhelimessa ja vaikuttaa selvittävän, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.
Kaksi palestiinalaista miestä on hetkeä aiemmin hyökännyt israelilaissiirtokunnan rajalla sijaitsevan tarkastuspisteen sotilaita kohti. Toinen hyökkääjistä on jo kuollut laukauksiin. Taustalla seisova sotilas ottaa kaksi askelta ja ampuu maassa makaavaa päähän. Elettiin maaliskuuta 2016. Imad Abu Shamsiya seisoi naapuritalon katolla ja kuvasi kaiken.
Video levisi kansainvälisiin julkaisuihin nopeasti. Se teki näkyväksi Amnestyn raportoimat Israelin armeijan tekemät laittomat teloitukset.
Kansainvälisen näkyvyyden kasvaessa Shamsiyan elämä kävi entistä tukalammaksi. Hänet pidätettiin ja alkuperäinen kuvamateriaali takavarikoitiin. Shamsiya vahvisti kotipihaansa ympäröivän verkkoaidan seinät ja ikkunoita suojaavat verkot. Muutaman kuukauden ajan hän käytti yksinomaan aitansa kulmassa olevaa salareittiä poistuakseen kotoaan. Vihapostia tulee vieläkin.
”Aita on suojani ja vankilani”, Shamsiya toteaa. Videon ansiosta palestiinalaisen ampunut sotilas tuomittiin taposta.
Shamsiya on Human Rights Defenders -järjestön eli HRD:n perustaja ja konkariaktivisti. Hän tietää, miltä eristyssellissä haisee, miltä omiin lapsiin kohdistuva väkivalta tuntuu ja millaisen riskin hän ottaa asuessaan Israelin hallitsemalla siirtokunta-alueella.
HRD:n tavoite on nimensä mukaisesti puolustaa ihmisoikeuksia. Työ on videoiden kuvaamista, tiedottamista sekä kuvauskurssien järjestämistä.
”Ihmisiä, erityisesti nuoria, tapettiin tällä alueella joka päivä. Sen jälkeen, kun videoni tuli julkiseksi, tappaminen väheni”, Shamsiya toteaa.
Hän ei poistu kotoaan ilman kameraansa. Työ jatkuu niin kauan kuin kuvattavaa riittää. Shamsiya ei jätä Hebronia taakseen kolmen kuukauden turistiviisumin umpeuduttua tai komennukseen päätyttyä.
”Tämä on meidän taistelumme ja meidän on itse otettava vastuu tilanteen ratkaisemisesta”, Shamsiya sanoo.
Ja antaa kameran käydä.
Teksti ja kuvat Anna Tervahartiala