Viimeisen kolmen kuukauden aikana Myanmarin armeijan tekemä etninen puhdistus Rakhinen osavaltiossa on ajanut jo 600 000 rohingyaa pakoon Bangladeshiin. Tänään julkaistava kaksivuotinen tutkimuksemme Caged without a Roof valottaa kriisin taustalla vaikuttavaa rohingyojen systemaattista syrjintää.
Rohingyat ovat kohdanneet hallituksen tukemaa järjestelmällistä syrjintää Myanmarissa vuosikymmenten ajan. Sorto on syventynyt dramaattisesti vuodesta 2012, jolloin buddhalais- ja muslimiyhteisöjen välinen väkivalta paheni.
Syrjintä koskettaa rohingyojen elämän kaikkia osa-alueita.
Syrjintä koskettaa rohingyojen elämän kaikkia osa-alueita. Heitä estetään järjestelmällisesti pääsemästä terveydenhuollon ja koulutuksen piiriin. Heidän liikkumistaan rajoitetaan ja heiltä kiistetään kansallisuus etnisen taustan perusteella. Väkivalta ja köyhyys ovat rohingyoille arkipäivää, ja syrjityn vähemmistön edustajat on ajettu asumaan slummien kaltaisilla asuinalueilla.
Tilanne Rakhinessa täyttää kansainvälisessä oikeudessa määritellyn apartheidin tunnusmerkit. Apartheid on rikos ihmisyyttä vastaan.
“Myanmarin epäinhimillinen apartheid-järjestelmä erottelee ja sortaa rohingya-vähemmistöön kuuluvia naisia, miehiä ja lapsia. Heidän oikeuksiaan loukataan päivittäin, ja sortotoimet ovat koventuneet viime vuosina”, sanoo Anna Neistat, Amnesty Internationalin tutkimusjohtaja.
“Näyttää siltä, että järjestelmä on suunniteltu siten, että rohingyojen elämästä voitaisiin tehdä niin toivotonta ja nöyryyttävää kuin suinkin mahdollista.”
”Turvallisuusjoukkojen toteuttama raaka etninen puhdistus edellisten kolmen kuukauden aikana on vain yksi tämän kammottavan järjestelmän äärimmäisistä ilmenemismuodoista. Kriisin pohjasyihin on puututtava, jotta loukkausten kierre saadaan katkaistua ja jotta rohingya-pakolaiset voivat palata oloihin, joissa oikeuksia ja ihmisarvoa kunnioitetaan.”
Rakhinen osavaltiosta muodostunut ulkoilmavankila
Rakhinen osavaltiossa asuvat rohingyat on käytännössä eristetty ulkopuolisesta maailmasta. Heidän liikkumisvapautta rajoitetaan, eivätkä he pääse poistumaan kylistään ja kaupungeistaan. Nämä rajoitukset toteutetaan kansallisen lainsäädännön, ”paikallisten määräysten” ja valtion viranomaisten rasististen toimien avulla.
Rakhinessa voimassa olevien rajoitusten mukaan “ulkomaalaiset” ja “bengalilaiset rodun jäsenet” (rohingyoista käytetty halventava käsite) tarvitsevat erikoisluvan matkustaakseen kaupunkien välillä. Rakhinen pohjoisosassa, jossa suurin osa rohingyoista eli viimeisimpään joukkopakoon asti, on jopa kylien välillä matkustaminen rajoitettua. Rohingyojen asuinalueilla on määrätty useita mielivaltaisia ulkonaliikkumiskieltoja viimeisen viiden vuoden aikana.
Joillain alueilla teiden käyttäminen on kielletty rohingyoilta.
Rakhinen keskiosissa rohingyoita pidetään eristettyinä kylissän tai leireillä. Joillain alueilla teiden käyttäminen on kielletty rohingyoilta. Heidän sallitaan matkustavan vain vesiteitse, ja ainoastaan toisiin muslimikyliin.
Pohjois-Rakhinessa matkustaminen ei ole helppoa edes niille rohingyoille, jotka ovat onnistuneet saamaan matkustusluvan. Tiheää tarkistuspisteiden verkostoa miehittävät rajavartiopoliisit pakottavat rohingyoja maksamaan lahjuksia sekä ahdistelevat, pahoinpitelevät ja pidättävät heitä.
Eräs rohingyamies todisti pahoinpitelyn, kun poliisi pysäytti hänen bussinsa.
”Poliiseja oli neljä. Kaksi heistä hakkasi miehiä selkään, olkapäihin ja reisiin kepillä. Yksi poliisi löi naista kämmenellään neljä tai viisi kertaa. Sen jälkeen heidät vietiin poliisiasemalle.”
Amnesty Internationalin työntekijät näkivät omin silmin rajavartijan potkimassa rohingyamiestä tarkistuspisteellä. He saivat myös dokumentoitua ainakin yhden laittoman teloituksen: rajavartiopoliisit ampuivaat 23-vuotiaan miehen, joka rikkoi ulkonaliikkumiskieltoa.
Rohingyoja suljettu palvelujen ulkopuolelle
Rohingyoja on systemaattisesti suljettu peruspalvelujen, kuten terveydenhuollon ja koulutuksen ulkopuolelle.
Lukuun ottamatta äärimmäisen akuutteja tapauksia, rohingyoilta on muun muassa evätty pääsy Sittwen sairaalaan, joka on Rakhinen osavaltion korkeatasoisin terveydenhuollon yksikkö. Jopa kiireellisissä tapauksissa heiltä vaaditaan Rakhinen viranomaisten lupa, ja he saavat matkustaa sairaalaan vain poliisin saattamina.
Rohingyat saavat matkustaa sairaalaan vain poliisin saattamina.
Pohjois-Rakhinessa monilla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin matkustaa saamaan hoitoa Bangladeshiin. Matka on kuitenkin niin kallis, että se on mahdollista vain varakkaimmille perheille.
Pohjois-Rakhinen ulkopuolella rohingyoilla on pääsy vain muutamaan terveydenhuollon yksikköön. Niissä heitä pidetään eristetyillä ”muslimiosastoilla”, joita poliisit vartioivat. Eräs avustustyöntekijä vertasi osastoja vankilasairaaloihin.
Myös rohingyojen koulutusmahdollisuuksia on rajoitettu sitten vuoden 2012. Suuressa osassa Rakhinea rohingyalapsilta on kielletty pääsy valtion kouluihin. Hallituksen alaisuudessa työskentelevät opettajat kieltäytyvät usein matkustamasta muslimialueille.
Monet rohingyat kertoivat tulevaisuuden näyttävän toivottomalta. Ajatus korkeakoulutuksesta on heille nykytilanteessa lähes mahdoton.
Tiukennetut liikkumisrajoitukset ovat vaikuttaneet myös rohingyoiden mahdollisuuksiin ansaita elantoa. Vihannesten ja hedelmien myyjiltä on estetty pääsy kauppareiteille ja toreille. Maanviljelijöitä estetään työskentelemästä pelloillaan.
Köyhyydestä ja aliravitsemuksesta on tullut arkipäivää rohingyoille. Viranomaiset ovat pahentaneet tilannetta rajoittamalla humanitaarisen avun toimitusta kriisialueille.
Muslimienemmistöjen alueille asetettu yli neljän henkilön kokoontumiskielto tarkoittaa myös, että rohingyat – joista valtaosa on muslimeja – eivät saa osallistua jumalanpalveluksiin. Myanmarin viranomaiset ovat sulkeneet moskeijoita, ja täten jättäneet muslimien uskonnolliset tilat rapistumaan.
Kansalaisuus evätään etnisen taustan perusteella
Rohingyojen sortoa pönkittää vähemmistön heikko asema Myanmarin lainsäädännössä. Syrjinnän keskiössä on monia lakeja ja käytäntöjä – erityisesti vuoden 1982 kansalaisuuslaki – jotka käytännössä epäävät rohingyoilta kansalaisuuden heidän etnisen taustansa perusteella.
Myanmarin viranomaiset ovat määrätietoisesti karsineet rohingyoilta mahdollisuuksia todistaa henkilöllisyytensä.
Myanmarin viranomaiset ovat määrätietoisesti karsineet rohingyoilta mahdollisuuksia todistaa henkilöllisyytensä. Vuodesta 2016 alkaen hallitus on vaikeuttanut vastasyntyneiden rekisteröimistä ”kotitalouslistoille”, jotka ovat usein rohingyaperheiden ainoita todisteita Myanmarissa asumisesta.
Pohjois-Rakhinessa ne ihmiset, jotka eivät ole kotona maahanmuuttoviranomaisten tekemien vuosittaisen tarkastuksien aikaan, ovat vaarassa joutua kokonaan poistetuiksi virallisista asiakirjoista. Maasta paenneiden rohingyojen on lähes mahdotonta palata koteihinsa.
“Rohingyoiden oikeuksien ja oikeudellisen aseman palauttaminen sekä syrjivien kansalaisuutta koskevien lakien muuttaminen on ensiarvoisen tärkeää sekä maassa edelleen asuville rohingyoille, että niille, jotka tahtovat palata. Myanmarista vainoja paenneita rohingyoita ei voida pyytää palaamaan apartheid-järjestelmään”, Anna Neistat painottaa.
Apartheid-järjestelmä purettava
Tapa, jolla Myanmarin viranomaiset kohtelevat rohingyoja vastaa apartheidia. Apartheid on määritelty rikokseksi ihmisyyttä vastaan apartheidin vastaisessa yleissopimuksessa ja kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännössä. Amnestyn linjaus perustuu laajan todistusaineiston kattavaan oikeudelliseen analyysin.
Myanmarilla on oikeudellinen velvoite purkaa apartheid-järjestelmä Rakhinen osavaltiossa. Sen on myös asetettava vastuuseen ne tahot, jotka ovat syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä vastaan.
Rakhinen osavaltio on rikospaikka.
“Rakhinen osavaltio on rikospaikka. Se oli sitä jo ennen, kuin armeija käynnisti viimeisimmät hyökkäykset. Ellei apartheid-järjestelmää ryhdytä välittömästi purkamaan, se jää elämään vielä sittenkin, kun armeijan väkivaltainen kampanja rohingyoja vastaan loppuu”, Anna Neistat sanoo.
“Kehitysapu on tärkeä osa ratkaisua, mutta sitä ei voida tehdä tavalla, joka lisää syrjintää entisestään. Kansainvälisen yhteisön ja erityisesti avunantajien on huolehdittava siitä, että heistä ei tule osallisia näihin loukkauksiin.”
