Vain yhdeksän Euroopan 33 maasta tunnustaa sen yksinkertaisen totuuden, että seksi ilman suostumusta on raiskaus. Millaisen viestin tämä lähettää rikoksen tekijöille? Mitä tämä kertoo yhteiskunnalle, jossa uhreja edelleen on tapana syyttää seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutumisesta?
Seksi ilman suostumusta on raiskaus, mutta kovinkaan moni maa ei ole sitä lainsäädännössään määritellyt. Tämä ruokkii ajatusta siitä, että naisten velvollisuutena on puolustautua raiskaajalta. Tällaiset asenteet ovat vaarallisia ja ne täytyy muuttaa.
Englanti ja Wales, Skotlanti, Pohjois-Irlanti ja Irlanti sekä Belgia, Kypros, Luxemburg ja Saksa määrittelevät raiskauksen suostumuksen puutteen kautta. Loput Euroopan maat listaavat raiskauksen määritelmään väkivallan käytön tai sillä uhkaamisen, pakottamisen tai kyvyttömyyden puolustaa itseään. Näissä maissa ihmisoikeuskehitys seksuaalirikoslainsäädännön osalta laahaa jäljessä. Pohjoismaista – joita yleisesti pidetään tasa-arvon mallimaina – toistaiseksi ainoastaan Islanti on lisännyt rikoslakiin suostumukseen perustuvan määritelmän.
Kansanedustaja Jón Steindór Valdimarsson ajoi lakimuutosta Islannissa. Hän perusteli aloitettaan suostumusperustaisuuteen siirtymisestä Reykjavik Grapevinelle seuraavasti:
”Oletettavasti laki auttaa ehkäisemään ilman suostumusta tapahtuvaa seksuaalista kanssakäymistä. Se on minun mielestäni uuden lain merkittävin vaikutus.”
Seuraavatko muut Pohjoismaat ja loput Euroopan maat esimerkkiä?
Norjassa poliitikot menettivät juuri tilaisuutensa seurata Islannin esimerkkiä. Huhtikuun 5. päivänä Norjan parlamentti hylkäsi lakimuutoksen. Samana päivänä YK:n ihmisoikeuskomitea arvosteli hallitusta nykyisestä laista.
Ruotsin hallitus puolestaan on hyväksynyt uuden ”suostumuslain”, ja se astuu voimaan kesällä 2018. Tanskassa ja Suomessa lukuisat aktivistit ja järjestöt ovat käyneet aiheesta keskusteluja tai ajaneet vastaavanlaisia muutosehdotuksia.
Suostumuksen puutteeseen perustuva raiskauksen juridinen määritelmä ei ole uusi eikä uraauurtava. Se on kansainvälisten ihmisoikeusstandardien mukainen. Euroopan neuvosto on laatinut yleissopimuksen, jonka tavoitteena on ennaltaehkäistä ja torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä perheväkivaltaa. Kyseistä Istanbulin sopimusta pidetään laajalti kattavimpana kansainvälisenä sopimuksena naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisessä. Sopimus velvoittaa osapuolet säätämään rikokseksi kaikki seksuaalisiksi luokiteltavat, ilman kohteen suostumusta toteutetut teot. Huolimatta siitä, että yli 20 Euroopan valtiota on ratifioinut Istanbulin sopimuksen, on suurimmalla osalla edelleen korjaamatta lainsäädännössään raiskauksen määritelmä suostumuksen puutteeseen perustuvaksi.
YK:n naisten syrjinnän poistamista koskevaa sopimusta valvova komitea on viimeisen viiden vuoden aikana kehottanut useita Euroopan maita saattamaan raiskausta koskevan lainsäädäntönsä kansainvälisten standardien, myös Istanbulin sopimuksen, mukaiseksi. Kehotukseen sisältyy vaatimus siitä, että raiskauksen tunnusmerkistön keskeiseksi määrittäjäksi nostetaan suostumuksen puute.
Raiskauksen uhri lamaantuu
Euroopan komission vuonna 2016 tekemän tutkimuksen perusteella lähes kolmasosa vastaajista oli sitä mieltä, että ilman suostumusta tapahtuva sukupuoliyhteys saattaisi olla oikeutettua ”tietyissä olosuhteissa”. Näitä ovat esimerkiksi uhrin humalatila tai huumeiden vaikutuksen alaisena oleminen, vapaaehtoinen kotiinlähtö jonkun kanssa, pukeutuminen paljastaviin vaatteisiin sekä tilanteet, joissa uhri ei sano selkeästi ”ei” tai ei puolustaudu fyysisesti.
Yleinen uhrin käyttäytymiseen liittyvä oletus on, että raiskauksen uhrin normaali reaktio on käydä hyökkääjän kimppuun. Itse asiassa tutkimustieto osoittaa päinvastaista. Seksuaalista väkivaltaa kohdatessa uhrin tyypillinen, ei-tahdonalainen fysiologinen ja psykologinen reaktio on lamaantuminen. Uhri ei välttämättä pysty puolustautumaan, vaan ns. kataleptisen jäätymisreaktion johdosta on toimintakyvytön. Ruotsissa vuonna 2017 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että haastatelluista 298 uhrista 70 % jäätyi raiskauksen aikana.
Vastuu on rikoksen tekijällä
Pohjois-Espanjassa on meneillään oikeustapaus, joka liittyy vuonna 2016 kadonneeseen Diana Queriin. Ruumiin hajoamisprosessi oli ehtinyt alkaa ja sen vuoksi ruumiinavauksen perusteella ei voitu vahvistaa, oliko uhri raiskattu. Tapaus herätti kuitenkin tärkeän keskustelun siitä, että oletukset naisten mahdollisuuksista vastustaa raiskausta fyysisesti ovat virheellisiä. Mediassa pohdittiin, tapettiinko Diana nimenomaan siksi, että hän vastusti raiskausta.
Sekä yleinen mielipide että liian monet rikosoikeusjärjestelmät langettavat raiskaustilanteessa vastuun naiselle. Naisilta vaaditaan fyysistä itsepuolustusta sen sijaan että raiskaajilta vaadittaisiin rikostensa tekemättä jättämistä. Kun naiset puolustautuvat raiskaajaansa vastaan, he saattavat maksaa siitä hengellään. Kun he eivät puolustaudu, usein heitä ei uskota.
Naisilta vaaditaan fyysistä itsepuolustusta sen sijaan että raiskaajilta vaadittaisiin rikostensa tekemättä jättämistä.
Pohjois-Irlannin Ulsterissa syytettiin neljää rugbypelaajaa raiskauksesta ja muista seksuaalirikoksista. Tapausta käsiteltiin paljon julkisuudessa. Vapauttavat tuomiot synnyttivät laajoja keskusteluja tavoista, joilla asianomistajaa, eli uhria oikeudessa kohdellaan. Oikeudenkäynnin aikana neljä puolustusasianajajaa kuulusteli asianomistajaa kahdeksan päivän ajan ja hänen verisiä alusvaatteitaan esiteltiin oikeudessa. Kohtelu käynnisti solidaarisuuden hyökyaallon uhria kohtaan. Sekä Pohjois-Irlannissa että Irlannissa tuhannet ihmiset osallistuivat mielenilmauksiin muun muassa Belfastissa, Corkissa ja Dublinissa. Twitterissä tukea osoitettiin #IBelieveHer” -hashtagilla ja Facebookissa raiskauksen uhrit jakoivat omia tarinoitaan solidaarisuuden osoituksena.
Belfastin oikeudenkäynti on selkeästi osoittanut, että jopa maassa, jossa lain mukaan raiskaus määritellään suostumuksen puutteen perusteella, on naisten tiellä monia esteitä oikeuden saamiseksi. Suostumukseen perustuvat määritelmät raiskauksesta ja oikeudelliset uudistukset eivät ole lopullisia ratkaisuja tämän ongelman estämiseksi, vaan pikemminkin tärkeitä lähtökohtia ongelman ratkaisemiseksi.
Valtioiden on korkea aika kantaa vastuunsa
Uudistusten täytäntöönpanon ja rikosten torjumisen esteinä ovat yleiset ennakkoluulot, uhrin syyllistäminen, stereotypiat ja myytit. Tällaisia ajatuksia on usein myös ihmisillä, joiden työnä on ehkäistä raiskauksia ja auttaa uhreja saamaan oikeutta. #MeToo-liikkeen ansiosta naisten äänet kuuluvat paremmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Mutta muutosten vaatiminen ei ole pelkästään aktivistien tehtävä. On ihmisoikeus saada elää ilman pelkoa raiskauksesta. Valtioiden on korkea aika kantaa vastuunsa ja määritellä laissa, että seksi ilman suostumusta on raiskaus.
Teksti: Anna Błuś. Kirjoittaja on Amnesty Internationalin tutkija.
Blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.
Jälkisanat: Tämän kevään aikana raiskauksen määrittelyn ankkuroiminen suostumuksen puutteeseen on puhuttanut suomalaisia. Keskustelun yksi sytyke on ollut 10-vuotiaaseen tyttöön kohdistunut seksuaalirikos. Käräjä- ja hovioikeuden mukaan näyttöä siitä, että sukupuoliyhteys olisi tehty väkivaltaa käyttäen tai lapsi olisi ollut pelkotilassa tai muussa avuttomassa tilassa, ei ollut. Tekijä tuomittiin lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, eikä törkeästä raiskauksesta. Korkein oikeus päätti olla myöntämättä valituslupaa, joten hovioikeuden tuomio jää voimaan.
Amnestyn Suomen osasto on vaatinut vuodesta 2008 suostumusperustaiseen raiskauksen määritelmään siirtymistä. On tärkeää, että lain kirjaimessa todetaan, mikä on seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojelun ydin: seksi ilman suostumusta on raiskaus. Yhtä tärkeää on se, että lainsäädäntömuutoksen yhteydessä määritellään kriteeristö sille, mikä on aito ja vapaaehtoinen suostumus.
Takaisin Suomea puhuttaneeseen, pieneen lapseen kohdistuneeseen rikokseen. Ihmisoikeusnormisto on asiassa selkeä: lapsi ei voi antaa missään tilanteessa aitoa ja vapaaehtoista suostumustaan seksuaaliseen kanssakäymiseen aikuisen kanssa. Siksi raiskauksen suostumusperustainen määritelmä olisi todennäköisesti johtanut tässä tapauksessa toiseen lopputulokseen. Toivomme, että lainsäätäjillä on viisautta muuttaa lainsäädäntöä niin, että se suojaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta parhaalla mahdollisella tavalla – ja ottaa huomioon lapsen oikeudet erityisen huolella, kaikissa tilanteissa.
Jälkisanat: Pia Puu Oksanen, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija, Amnestyn Suomen osasto