”Minulla on 16-vuotias tytär enkä uskalla lähettää häntä edes lähikauppaan.” Ahdistelu, seksuaalinen väkivalta ja seksityöhön pakottaminen ovat esimerkkejä sukupuolittuneista väkivallan muodoista, joita pakolaisnaiset ja -tytöt joutuvat kokemaan. Nostamme esiin kolmen naisen tarinat, heidän itsensä kertominaan. Lue Maryamin, Mahtan ja Adan tarinat.
Maryam, Libanon
Maryam on syyrialaisnainen Homsista. Hän pakeni vuonna 2013 perheensä kanssa sotaa Libanoniin, missä asuu edelleen. Lähes neljännes Libanonin asukkaista on syyrialaisia pakolaisia. Lue lisää Libanonista.
Yksi sukulaisistani kuoli elokuussa ja poliisit ottivat lausunnot minulta ja sisareltani. Niissä oli kaikki tietomme nimeä, osoitetta ja puhelinnumeroa myöten. Jonkin ajan kuluttua poliisit alkoivat käydä kotonamme. He pyysivät meitä kanssaan ulos. Kyseessä olivat samat kolme poliisia, jotka vastaanottivat lausuntomme. Koska meillä ei ollut laillista oleskelulupaa, poliisit uhkasivat laittaa meidät vankilaan, ellemme lähtisi heidän kanssaan ulos.
Tätä jatkui noin kaksi kuukautta. Sitten vuokranantajamme halusi asuntonsa takaisin ja jouduimme muuttamaan. Vaihdoimme puhelinnumeroa emmekä kertoneet poliisille uutta osoitettamme. Nyt en uskaltaisi edes mennä poliisiasemalle ja vaikka menisinkin, siitä ei olisi mitään hyötyä. Poliisit eivät auttaisi minua.
Pelkäämme lastemme puolesta.
Eräänä päivänä kävelin syrjäisellä sivutiellä, jolla ei ole juurikaan liikennettä. Tavallinen henkilöauto pysähtyi kohdalleni ja tarjosi minulle kyytiä. Nousin takapenkille ja mies ryhtyi juttelemaan minulle. Hän kertoi voivansa antaa minulle rahaa ja vievänsä minut kauniiseen taloonsa. Hän lupasi hyvittää minulle kaiken, minkä olin menettänyt. Hän pyysi minua istumaan viereensä. Yritin esittää ettei minua pelottanut ja odotin kunnes vastaamme alkoi tulla rakennuksia ja paljon ihmisiä. Sitten pyysin häntä pysähtymään, jotta voisin tulla istumaan hänen viereensä. Kun hän pysäytti auton, nousin ulos ja soitin tuttavilleni. Pyysin heitä hakemaan minut. Mies pyysi puhelinnumeroani, mutta annoin hänelle väärän numeron.
Erityisesti pakolaisnaisten ahdistelu on vakava ongelma Libanonissa. Minua ahdistellaan riippumatta siitä olenko naimisissa vai en. Sen takia pelkäämme lastemme puolesta. Minulla on 16-vuotias tytär enkä uskalla lähettää häntä edes lähikauppaan. Kaikki syyrialaiset kärsivät tästä.
Mahta, Nauru
Mahta on iranilaisnainen, joka pakeni uskonnollista vainoa miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Perhe on ollut Naurulla kolme vuotta. Pakolaisten olosuhteet Naurulla täyttävät kansainvälisen oikeuden antamat kidutuksen tunnusmerkit. Lue lisää Naurusta.
Australian viranomaiset sanoivat, että saatuamme pakolaisstatuksen pääsemme pois leiriltä ja lopulta johonkin kolmanteen maahan. Tämä kaikki voi kuitenkin viedä yhdestä viiteen vuotta. He eivät myöskään sanoneet mihin maahan meidät mahdollisesti siirretään. 11 kuukauden odotuksen jälkeen saimme vihdoin pakolaisstatuksen ja olimme aluksi hyvin onnellisia. Kaikki kääntyi kuitenkin entistä huonompaan suuntaan.
Koulu täällä on pahempaa kuin leirissä. Se ei oikeastaan ole edes koulu, sitä vain kutsutaan sellaiseksi. Äitinä minua satuttaa eniten se, etteivät lapsemme saa normaalia opetusta. Pakolaislapsille ei annetta oppikirjoja, ainoastaan naurulaisille. Meidän täytyy pakottaa lapsemme kouluun.
Ainoa tapa liikkua täällä on kävellen. Uskallan hädin tuskin poistua kotoa yksin. Kerran kuljin tietä pitkin, kun mies tarjosi minulle kyytiä moottoripyöränsä selässä. Hän lähti ajamaan metsää kohti ja ymmärsin jonkin olevan vialla. Hyppäsin pois kyydistä ja loukkasin samalla itseni.
Onko turvapaikan hakeminen rikos?
Täällä ei myöskään ole työtä. Onnistuin löytämään töitä kaupasta, mutta muut työntekijät alkoivat kosketella minua ja tehdä minulle ikäviä asioita, joten lopetin kahden tunnin jälkeen. Kerran eräs mies otti minut kyytiinsä. Hän tarjosi minulle ”hallinnollista työtä”, jos ”olisin hänen kanssaan”.
Onko turvapaikan hakeminen rikos? Ehkä veneellä tuleminen on rikos, mutta ansaitsemmeko sen takia joutua suljetuiksi tänne kolmeksi vuodeksi?
Ada, Libya
Ada on Eziowellestä kotoisin oleva nigerialaisnainen. Hän saapui toukokuussa 2015 Libyaan, mistä matkusti saman vuoden joulukuussa Italiaan. Libyan väkivalta ja lainsuojattomuus ovat tehneet ihmissalakuljetuksesta kannattavaa liiketoimintaa. Lue lisää Libyasta.
En käynyt koulua Nigeriassa. Olin 10-vuotias, kun vanhempani kuolivat ja setäni vei minut Port Harcourtiin. Hän pakotti minut usein seksiin kanssaan. Tulin raskaaksi neljä kertaa ja minulle tehtiin neljä aborttia. Setäni ei halunnut minun käyvän ulkona, joten jouduin pysyttelemään aitojen sisäpuolella. Hänellä oli ase ja hän uhkasi tappaa minut, jos kertoisin kenellekään tapahtuneesta. Seksin jälkeen hän antoi minulle aina rahaa. Viimeisen kerran jälkeen kerroin eräälle tuntemalleni naiselle sedästäni ja hän kehotti minua karkaamaan. Annoin hänelle rahani, jotta hän voisi auttaa minua ja hän osti minulle kännykän ja SIM-kortin. Hän järjesti myös matkani Libyaan huhtikuussa 2015.
Saavuimme perille Libyaan toukokuussa. Siellä miesjoukko sieppasi meidät ja vei isoon taloon Sabahissa. Kun he käskivät meitä antamaan rahaa, kerroin heille ettei minulla ole mitään. He pakottivat naiset seksiin joka ilta. Meidät vietiin sitä varten erilliseen huoneeseen. He sieppasivat jatkuvasti lisää naisia ja kerran yksi uusista tytöistä kysyi minulta, miksi itkin aina. Kerroin hänelle, etten voinut lähteä, ja että olin ollut talossa jo 7 kuukautta.
Hän sai jonkun maksamaan minunkin puolestani ja sanoi, että minun pitäisi lähteä hänen kanssaan Italiaan. Meidät vietiin autolla toiseen paikkaan, minkä jälkeen kävelimme monta tuntia pimeässä keskellä yötä, kunnes lopulta saavuimme rantaan. Kun näin meren ja veneen, minua alkoi pelottaa. Meitä työnnettiin puhallettavaan kumiveneeseen ja joku huusi takanamme ”Menkää, menkää!”. Veneessä oli yli 100 ihmistä ja kaikilla oli hyvin epämukava olo.
Haen nyt turvapaikkaa ja asiat ovat hyvin. Kukaan ei ahdistele minua.
Saavuin Italiaan kaksi päivää myöhemmin. En edes tiedä miten päädyimme sinne. Itkin kun italialaiset poliisit pelastivat meidät. Me kaikki selvisimme. Kun tulimme Crotonelin satamaan, meitä vastassa oli valtava määrä poliiseja ja minua alkoi taas pelottaa. Satamasta meidät vietiin bussilla vastaanottokeskukseen, jossa olin neljä päivää. Sotilaat kävivät säännöllisesti tarkastamassa, ettei kukaan yrittänyt paeta. Sieltä meidät kuljetettiin Barin avustuskeskukseen, missä minulle esitettiin jälleen samat kysymykset: etunimi, sukunimi, kansallisuus. Ajatukseni harhailivat enkä osannut sanoa edes vanhempieni nimiä.
Kerroin tarinani ja minulta otettiin sormenjäljet. Haen nyt turvapaikkaa ja asiat ovat hyvin. Kukaan ei ahdistele minua. Ajattelen silti usein vanhempiani. Haluaisin jäädä Italiaan ja opiskella kieltä. Italialaiset ihmiset ovat ihania.
Maryamin, Mahtan ja Adan nimet on muutettu.