Vankeudessa syntyneitä lapsia alettiin välittää laittomasti adoptioon sotilas- ja poliisiperheisiin, ja heidän alkuperänsä salattiin myös heiltä itseltään. Dokumentit väärennettiin ja ”sotasaaliin” saaneet pariskunnat teeskentelivät, että lapset olivat heidän biologisia lapsiaan.
Toukokuun aukion isoäitien yhdistyksen perustivat naiset, jotka eivät pelänneet kokoontua joka viikko Buenos Airesin hallituspalatsin edustalla osoittamassa mieltään. He etsivät kadonneita lapsiaan ja lapsenlapsiaan sinnikkäästi vuosien ajan. Arvioiduista 500:stä siepatusta lapsesta on onnistuttu löytämään 115.
Useimmat löydetyistä lapsista ovat halunneet palata biologisten sukulaistensa luo, muutamat ovat edelleen yhteydessä molempiin sukuihinsa. Isoäitien toiminnan ansiosta Argentiinaan on luotu kansallinen oikeusantropologinen tutkimusyksikkö ja geneettinen tietopankki. Lasten ja nuorten aikuisten terapeuttista tukea on kehitetty helpottamaan identiteetin ja perhesiteiden uudelleen rakentamista. Molemmissa tapauksissa isoäitien yhdistys on auttanut eteenpäin uraauurtavaa tutkimusta ja kehitystyötä. He ovat kehittäneet myös oikeuskäytäntöjä ja kansalaistoimintaa, ja auttaneet alkuun muita nais- ja omaisjärjestöjä, kuten venäläistä Sotilaiden äitien yhdistystä.
”Jokin syy täytyy olla”
Vaikka lapsista moni on löytynyt ja Argentiinassa on nyt demokratia, alkuun isoäitien työ oli vaarallista ja lähes toivotonta. Juntan aikana viranomaiset kieltäytyivät auttamasta heitä. ”Teiltä puuttuu uskoa”, kommentoi eräs kirkonmies, jolta yksi isoäideistä oli hakenut lohtua. Isoäidit kohtasivat itsekin väkivaltaa, ja ainakin kerran heidän yhdistykseensä onnistui soluttautumaan salaisen poliisin vakooja. Myös yleinen mielipide oli nihkeä. ”Por algo será”, sanottiin. ”Jokin syy [viranomaisilla] täytyy olla [sieppauksiin]”. Toisin sanoen: lapsenne olivat itse syyllisiä katoamiseensa.
Ainakin kerran heidän yhdistykseensä onnistui soluttautumaan salaisen poliisin vakooja.
Kadonneiden omaisten tilanne on aina henkisesti raskas. Surua on mahdotonta työstää, jos ei ole varmuutta omaisen kuolemasta. Isoäitien tapauksessa varsin pian valkeni, että lapsenlapsista suuri osa oli elossa, mutta vuodet kuluivat, ja isovanhempien oma kuolema uhkasi erottaa heidät lopullisesti toisistaan.
Syyllisiä on ollut vaikea saada oikeuteen. Monessa maassa, joka on kokenut diktatuurin, on demokratiaan siirtymisen myötä säädetty armahduslakeja, jotka päästävät syylliset vastuusta. Näin tehtiin Argentiinassakin. Monien vuosien ajan tilanne oli mielipuolinen: entinen kiduttaja ja hänen ”asiakkaansa” saattoivat tulla kadulla vastaan. Usein kansa ottikin lain omiin käsiinsä ja tunnistettuja kiduttajia alettiin vainota kaikissa paikoissa, joihin he yrittivät asettua asumaan.
Tukea myös Suomesta
Sillä välin isoäidit hakivat tukea ulkomailta. Amnestynkin jäsenet kirjoittivat vetoomuksia ja kampanjoivat heidän puolestaan. Isoäitien edustajat olivat melko säännöllinen näky Unescossa sekä YK:n ja Amerikan ihmisoikeuskomiteoiden vieraana. Kun he tulivat Eurooppaan Geneven IO-komitean kokouksiin, siihen linkitettiin Amnesty-osastojen ja muiden tukijoiden kutsuja.
Vuonna 1996 isoäitien puheenjohtaja Estela Carlotto ja varapuheenjohtaja Rosa de Roisinblit olivat Suomen Amnesty-osaston ja erityisesti silloisen ryhmä 16:n vieraina, koska silloin meillä oli aluetoimintakoordinaation vastuu Argentiinasta.
Kaksi hentoa vanhusta saapui lentoasemalle kahdeksan ekstrapainavan matkalaukun kera. Laukut olivat täynnä kirjoja ja papereita. He yöpyivät meillä kotona, koska mieheni ja minä ymmärsimme espanjaa ja satuimme asumaan keskustassa. Ensivaikutelma mummoista oli ikimuistoinen. Meihin nuoriin aktivisteihin verrattuna he olivat tehokkaita, pelottaviakin (ainakin Italian lähetystön diplomaatit olivat kilttiä poikaa heidän pikavisiitillään), mutta myös vallattomia kuin teinitytöt kaupungilla, ja lämpimiä ihmisiä.
Äitini oli kuollut muutama vuosi tätä ennen, ja siitä kuullessaan he tarjoutuivat heti varamummoiksi. Vierailun ohjelmassa oli lehdistötilaisuutta, radiovierailua, yleisötilaisuutta ja vetoomuksia, aivan kuten nykyäänkin, kun osastolla on vieraita. Vain sillä erolla, että me jäsenet järjestimme lähes kaiken vapaaehtoisvoimin.
Silloin ei kylvetty rahassa, joten panimme heidät eteenpäin laivalla Tukholmaan (Saksan osasto oli muistaakseni maksanut piletit tänne päin). Toivottavasti matka kevätjäiden halki oli hyvällä tavalla eksoottinen. En koskaan kuullut siitä palautetta, vaikka muuten vaihdettiin viestejä vierailun jälkeen. Moniin vuosiin en kuullut heistä mitään, ennen kuin heidän asiansa alkoi vihdoin edetä.
Isoäitien työ kantoi hedelmää
Argentiinassa isoäidit onnistuivat vähä vähältä jäljittämään kadonneita lapsia. He puhuivat aktiivisesti lapsille ja nuorille, ja yhä useampi aikuisikään ehtinyt nuori hakeutui itse heidän testeihinsä. Hallitukset vaihtuivat Argentiinassa. Talouskriisit tulivat ja menivät. Äkkiä isoäitien tarina ei ollutkaan häpeällinen heille, vaan loukkausten tekijöille – ja kansakunnalle, joka oli katsonut sivusta.
Armahduslait kumottiin ja juridinen tie avautui. Päätekijöitä, juntan jäseniä, saatiin tuomiolle. 16-vuotisen oikeusprosessin jälkeen, vuonna 2012 valtio viimein myönsi, että lasten sieppaukset vangeilta olivat systemaattinen, organisoitu rikos. Sitä varten oli erityisiä ”synnytyslaitoksia” salaisissa pidätys- ja kidutuspaikoissa. Yksittäisten tapausten käsittely on edennyt paikallisiin tuomioistuimiin, ja niissä(kin) isoäidit ovat kohdanneet vanhan vastustajansa: edelleen on ihmisiä, jotka haluavat ja kykenevät jarruttamaan selvitystyötä.
Maahan lyödyistä ihmisistä esikuviksi
Jäljellä olevista vaikeuksista huolimatta yleinen ilmapiiri Argentiinassa taitaa olla vaihtunut. En ole käynyt siellä sitten 1980-luvun lopun, mutta korviini kantautuvat kertomukset lämmittävät. Vaikuttaa siltä, että isoäidit ovat saavuttaneet jonkinlaisen kansallissankarin aseman, heidän yhdistyksensä on instituutio. Presidentin kanssa ollaan sinutteluväleissä, paavi onnittelee, kun lapsenlapsi löytyy.
Presidentin kanssa ollaan sinutteluväleissä, paavi onnittelee, kun lapsenlapsi löytyy.
Tavalliset argentiinalaiset, jotka etsivät esikuvia, joihin tukeutua vaikeina aikoina ja joista ammentaa voimaa, mainitsevat ensimmäiseksi Toukokuun aukion isoäidit. ¡Las abuelas de Plaza de Mayo!
Mikä on tehnyt heistä lähestulkoon myyttisiä sankareita? Alun perinhän he olivat vain joukko surun repimiä, maahan lyötyjä ihmisiä, kotiäitejä, perheenisiä (jäseninä on aina ollut myös miehiä). Tavallisia ihmisiä niin kuin sinä tai minä. Rosa oli ammatiltaan kätilö ja Estela opettaja. Ei heissä ole mitään supergeeniä eikä huippukyvykkyyttä. Mikä sitten on heitä liikuttanut ja puskenut eteenpäin? Tietysti rakkaus kadonneita omaisiaan kohtaan. Tuki, jota he saivat toisiltaan ja meiltä tausta-auttajilta. Mutta on ehkä muutakin.
Moraalinen voima näyttää tietä
Sittemmin olen alkanut ajatella, että ihmisoikeustyökin on omanlaistaan käytännöllistä toimintaa. Siinä ihminen joutuu orientoitumaan toimintatapojen ja menetelmien kannalta taktisesti (miten kampanjoidaan), poliittisesti (saadaanko vaatimuksia läpi), moraalisesti (miksi kampanjoidaan, onko se oikeutettua ja arvokasta) sekä persoonallisesti (keitä me olemme ja keneksi olemme tulossa kun näin kampanjoimme).
Vuodet tuovat perspektiiviä siihen, kuka vetää pidemmän korren. Voittaako hyvä pahan kuusi-nolla? Tehoaako kampanja? Vai jääkö se huudoksi tuuleen? Voimia ei voi uhrata sellaiseen, joka ei tuota tulosta, sanotaan. Mutta, mutta. Onnellinen loppu on ajoituskysymys, kuten usein huomautetaan. Entä mitä voimalla tarkoitetaan?
Moraalinen voima on sitä, että tietää, minne päin tahtoo edetä.
Poliittinen voima on kai sitä, että katsotaan kenen asianajajat voittavat oikeudessa, kenellä on paremmat mediayhteydet, jäseniä, rahaa, yleisen mielipiteen tukea. Näitä yritämme hankkia otsa hiessä. Mutta aina kun niitä pyydämme, vetoamme johonkin muuhun. Moraalinen voima on sitä, että tietää, minne päin tahtoo edetä.
Pelkkä poliittinen lihasvoima ei riitä, jos ei tiedä, mihin sitä pitäisi suunnata. Mikä tässä mitä tänään teen, on arvokasta ja hyvää? Hyvät asiat liikuttavat ihmisiä, ne saavat meidät sekä liikkeelle että tuntemaan. Ehkä isoäidit vain olivat sellaisessa pinteessä, etteivät he voineet tunteilleen mitään. Kaipuu rakkaiden luo paloi sydämessä aina vain kuin majakka, jota kohti mentiin. Sellainen päättäväisyys on tarttuvaa. Se inspiroi uusia aktivisteja ja auttaa kestämään vaikeuksia. Se näyttää tietä, raivaa sitä.
Oikeus viipyy, mutta saapuu
Rosan tyttärenpoika löytyi jo vuonna 2000. Olen kerännyt lehtileikkeitä. Ja tänä vuonna Estelakin on päässyt halaamaan lapsenlastaan. Kyllä se voitolta tuntuu minustakin, vaikka aikaa meni näin kauan. Kuten Rosa sanoo: ”Tarda la justicia, pero llega.” Oikeus viipyy… mutta saapuu.
Olen käyttänyt tarinaa esimerkkinä kouluvierailuilla. Kun kuvailen lasten sieppauksia suomalaisille nuorille, katseet ahdistuvat ja äänet hiljenevät. Sitten kysyn: ”Mitä teidän mielestänne voisi yrittää tehdä tällaisissa tapauksissa?” Syvä hiljaisuus. Takarivin poika toteaa, että ei ole mitään tehtävissä, ei ainakaan mitään väkivallatonta. Minä jatkan tarinaa. Kerron Estelasta ja Rosasta, heidän pitkästä kampanjastaan. Siinä on se hetki – kouluvierailijan tähtihetki – kun valo alkaa syttyä silmiin.
Nuorille aukeaa ihan uusi maisema: väkivallattoman vastarinnan ja kansalaisaktivismin maailma. ”Oliks ne oikeesti tavallisia perheenäitejä?” Olivat. Eivät tietenkään enää… Nyt he ovat aika erikoisia tapauksia – mutta hyvällä tavalla.
Marja-Liisa Trux. Kirjoittaja on Amnestyn aktiivi, joka tapasi isoäitejä näiden Suomen-vierailulla vuonna 1996.
Amnestyn blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.