Tunnelma lontoolaisessa kokoushuoneessa sähköistyy, kun Amnestyn kriisitutkija Donatella Rovera astuu sisään. Hänet esitellään yleisölle järjestön ”rocktähtenä”. Rovera onkin isotukkainen ja pienikokoinen nainen, mutta hän ei laula tai kaipaa huomiota. Roveran työ on yhtä kaikki julkista: hän matkustaa suuren osan vuodesta maailman kriisipesäkkeissä ja raportoi todistamistaan ihmisoikeusloukkauksista.
Rovera kertaa yleisön edessä vuoden 2014 matkoja: Helmikuussa hän työskenteli Keski-Afrikan tasavallassa, jossa laskettiin ruumiita neljä päivää aikaisemmin tapahtuneen verilöylyn jäljiltä. Toukokuussa Rovera oli Etelä-Sudanissa. ”Mutta sen maan tilanne ei kiinnosta ketään”, hän kuittaa. Lisäksi Rovera oli viime vuonna kolmeen eri otteeseen Pohjois-Irakissa, jossa valtaa pitää ääri-islamistinen Isis-järjestö.
Irakissa Rovera teki 40–50 haastattelua päivässä. Monet haastateltavista olivat seksuaalista väkivaltaa kokeneita naisia. Tällaisissa tilanteissa tutkijan etiikka laitetaan koetukselle.
”Johonkin täytyy vetää raja ja todeta, että ihminen on kokenut tarpeeksi. Tällöin ei ole oikein tunkea mikrofonia hänen naamansa eteen”, Rovera sanoo.
Hän kertoo esimerkin Bosnian sodan ajalta: eräs toimittaja, joka etsi haastateltavaksi naisia, oli tiettävästi huudellut pakolaisleirillä, onko täällä ketään joka on raiskattu ja joka puhuu englantia.
Tällainen käytös saa Roveran inhon valtaan.
Naisena on helpompi työskennellä
Donatella Rovera syntyi Italiassa argentiinalaiselle isälle ja romanialaiselle äidille, kasvoi Ranskassa ja opiskeli Lontoon yliopistossa Lähi-idän ja Afrikan tutkimusta. Hän aloitti työskentelyn Amnestyn tutkijana 1990-luvulla. Ensimmäinen kohdemaa oli Algeria.
Kriisitutkija matkustaa konfliktialueelle, haastattelee ihmisiä ja kerää muuta todistusaineistoa ja kirjoittaa materiaalista raportin, jonka Amnesty julkaisee.
”Työskentelen enimmäkseen ulkomailla. En ole oikein koskaan ollut toimistoihminen, kahdeksasta neljään -tyyppi”, Rovera sanoo. Keskustelemme hetken kaksin neuvotteluhuoneessa. Rovera nostaa nilkkatuessa olevan jalkansa penkille lepäämään. Vanha vamma on vaatinut leikkausta.
Silloin kun Rovera ei matkusta, hänen tukikohtanaan on Amnestyn kansainvälisen sihteeristön toimisto, joka sijaitsee Lontoossa. Vertaus rocktähteyteen tuntuu yhä vähemmän osuvalta, kun Rovera kertoo työskentelevänsä mieluiten matalalla profiililla ja yksin. Hän korostaa että Amnesty ei ole YK, jolla on käytössään panssaroituja autoja ja henkilökuntansa suojana mittavat turvajärjestelyt. Tällöin näkymättömyys on hyvä strategia.
”Käytän paljon aikaa siihen, että saan hankittua hyvän autokuskin, jolla on autossaan bensaa ja joka tietää, mistä sitä saa lisää”, Rovera kertoo.
”Käytän paljon aikaa siihen, että saan hankittua hyvän autokuskin, jolla on autossaan bensaa ja joka tietää, mistä sitä saa lisää.”
Rovera ei myöskään käytä tulkkeja. Hän puhuu arabiaa, englantia, ranskaa, espanjaa, hepreaa ja italiaa. Lähi-idässä työskennellessään hän pukeutuu pään peittävään huntuun eli hijabiin ja tarvittaessa myös ainoastaan silmät paljastavaan huntuun eli niqabiin. Roveran mielestä naisena on usein helpompi työskennellä, koska monissa yhteiskunnissa naiset ovat näkymättömämpiä kuin miehet.
”Minuun ei juuri kiinnitetä huomiota, jos vain osaan käyttäytyä. Naisilta esimerkiksi kysytään paljon miehiä harvemmin papereita. Viranomaiset eivät odota, että olet tekemässä jotain heidän mielestään epäilyttävää.”
Aivojensa lisäksi Rovera listaa tärkeimmiksi työkaluikseen muistiinpanovälineet, kameran ja kompassin, jonka avulla tietää, mihin suuntaan juosta pakoon. Matkapuhelin on kaksiteräinen miekka: erittäin hyödyllinen, mutta sen sisältämä tieto voi saattaa tutkijan myös suureen vaaraan.
”Ja hyvät housut”, Rovera lisää. ”Kerran ylitin Syyrian rajan laittomasti, eikä minulla ollut vaihtovaatteita mukana. Pidin samoja housuja kuukauden.”
Riskit on puntaroitava tarkkaan
Kriisitutkijalla ei ole kahta samanlaista työpäivää.
”Tiedät mitä tapahtuu vasta, kun ajat autolla tarkastuspisteelle. Tämä työ vaatii joustavuutta, ja suunnitelmia täytyy pystyä muuttamaan lennosta”, Donatella Rovera kuvaa.
Hän kertoo esimerkin 2014 elokuulta, jolloin saapui työskentelemään Bagdadiin. Samoihin aikoihin Isis aloitti suurhyökkäyksen Pohjois-Irakin kurdialueilla. Rovera onnistui pääsemään pohjoiseen ja alkoi tutkia ihmisoikeusloukkauksia, joita ei vielä matkan alkaessa ollut tapahtunut.
”Yritämme aina keksiä keinon päästä sinne, minne haluamme. Kerran vuokrasimme pienlentokoneen ja lensimme Sudaniin ilman lupaa. Mutta riskit on aina puntaroitava tarkkaan ja työt täytyy saada tehdyksi. Mitään sotaturismia tämä ei ole.”
Paikat, joissa tilanne on erittäin huono ja vaarallinen, eivät ole Amnestyn tutkijoiden tavoitettavissa. Tällä hetkellä tietyille alueille Kameruniin ja Tšadiin, jonne ihmiset pakenevat Koillis-Nigeriasta Boko Haramin terroria, ei ole turvallista matkustaa.
Roveralla ei ole myöskään asiaa Syyriaan, jossa hän on työskennellyt aiemmin laittomasti, koska viranomaiset eivät päästäneet Amnestyn tutkijoita maahan. Vuoden 2013 lopusta lähtien puolueettoman tutkimuksen tekeminen ei ole ollut mahdollista, koska suuret alueet ovat olleet Isis-järjestön vallassa. Roveran synkkä ennuste on, että Isis pysyy kuvioissa vielä ainakin 50 vuotta emmekä ole toistaiseksi nähneet pahinta.
Konflikti muuttaa ihmistä
Jokainen konflikti on erilainen – ja kaikissa on yhdistäviä piirteitä. Konflikteja yhdistää Donatella Roveran mukaan se, että ihmiset tekevät kauheita asioita.
”Konfliktit muuttavat ihmistä, hyvässä ja pahassa. Epäpoliittiset ihmiset voivat kiinnostua politiikasta, ihmisoikeuksista ja taistella oikeuksiensa puolesta henkensä uhalla. Toisissa ihmisissä sota saa esiin huonot puolet”, Rovera sanoo.
Hän kertoo Syyriassa neljä vuotta sitten tapaamistaan nuorista miehistä, jotka olivat suloisia eivätkä todellakaan tienneet, mikä ase edes on. Nyt he taistelevat Isisin riveissä.
”He ovat kirjoittaneet minulle, että ’kaipaamme sinua, mutta et voi tulla tänne koska ystävämme tappaisivat sinut’.”
Rovera on vuosien varrella joutunut tiukkoihin paikkoihin työnsä vuoksi. On hyvin yleistä, että viranomaiset ottavat hänet kiinni muutamaksi tunniksi, mutta toistaiseksi hän on selvinnyt tilanteista puhumalla.
Rovera korostaa, että potentiaalisista vaaroista täytyy olla tietoinen. Häneltä ei heru sympatiaa tyhmiä riskejä ottaville.
”Jos joudun pulaan, asetan luultavasti samalla muita ihmisiä vaaraan. Tässä työssä pitää kantaa se raskas vastuu. Voin tehdä työtäni hyvällä omallatunnolla vain jos tiedän, että olen tehnyt kaikkeni muiden suojelemiseksi. En ole mikään Rambo, enkä halua ollakaan”, Rovera korostaa.
Sodan tai muun konfliktin keskellä elävät ihmiset arvostavat sitä, että muukalainen on kiinnostunut heidän elämästään. Rovera tietää, että joitakin ihmisiä on kuulusteltu, koska he ovat puhuneet kriisitutkijan kanssa. Mitään sen pahempaa hän ei tiedä tapahtuneen.
”En itke sen vuoksi mitä näen. Olen realisti.”
Afrikassa työskentely poikkeaa Roveran mukaan esimerkiksi työnteosta Lähi-idästä siinä, että ihmiset ovat usein paljon köyhempiä. Aikaa menee paljon sen selittämiseen, ettei Amnestyn tutkijalla ole juuri konkreettista annettavaa.
”Jos ihmiset luulevat saavansa jotain, he kertovat mitä vain haluat kuulla. Epätoivoiset ihmiset ovat valmiita tekemään tai kertomaan rahasta mitä tahansa. On minun vastuullani, ettei ihmisiä käytetä hyväksi.”
Ne syyt, joiden vuoksi ihmiset tappavat toisiaan, eivät Roveran mukaan kuulu hänelle.
”Nämä eivät ole minun sotiani. Minun sotani on kaikkia niitä vastaan, jotka tekevät ihmisoikeusloukkauksia.”
”Nämä eivät ole minun sotiani. Minun sotani on kaikkia niitä vastaan, jotka tekevät ihmisoikeusloukkauksia.”
Turhautua ei saa, ja muutenkin tunteiden hallitseminen on tärkeää. Rovera uskoo rakentaneensa henkisiä muureja, jotka auttavat suhtautumaan työasioihin vähemmän henkilökohtaisesti. Vain siten saa työnsä tehdyksi.
”En itke sen vuoksi mitä näen. Olen realisti. En pysty muuttamaan maailmaa, mutta voin yrittää tehdä siitä vähemmän pahan paikan. Haluaisin, että työlläni ja sillä työllä mitä Amnesty tekee, olisi vielä paljon suurempi vaikutus.”
Kriisitutkijan työt eivät ole loppumassa
Rovera uskoo, että ihmisoikeudet voivat vielä joskus toteutua kaikille ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaisesti. Niin ei kuitenkaan tapahtu pian. Tällä hetkellä ihmisoikeuksia pilkkaavat äärijärjestöt ovat kasvattamassa suosiotaan.
Samaan hengenvetoon Rovera kritisoi ihmisoikeuksien yleismaailmallisuuden käsitettä, koska hänestä ei ole olemassa yhteistä ymmärrystä siitä, mitä ihmisoikeudet tarkoittavat. Kun terrori-iskut vaativat Pariisissa 17 uhria, miljoonat ihmiset ympäri maailman osoittivat tukensa ranskalaisille.
”Paljon pahempaa tapahtuu koko ajan, eikä kukaan välitä. Väkivaltainen käyttäytyminen on kummalla tavalla hyväksyttävämpää toisissa maissa kuin toisissa”, Rovera sanoo.
”Väkivaltainen käyttäytyminen on kummalla tavalla hyväksyttävämpää toisissa maissa kuin toisissa.”
Hänen mukaansa on paradoksi, että ne, jotka puhuvat universaalisuudesta käyttäytyvät tavalla, joka heikentää ihmisoikeuksien yleismaailmallisuutta. Esimerkiksi Israel on saanut pommittaa Gazaa kerta toisensa jälkeen muun maailman katsoessa vierestä.
Työt eivät siis ole loppumassa kriisitutkijalta aivan heti. Pian Donatella Rovera lähtee Jemeniin, ja tarkoituksena on palata Irakiin ainakin kerran tänä vuonna.
Amnestyn tähtitutkijalla ei ole pr-avustajaa kertomassa, koska haastattelu täytyy lopettaa, mutta Rovera vilkuilee kännykkäänsä siihen malliin, että hänen pitäisi lähteä.
”Sodat ovat kamalia. En ole tottunut sotiin vaikka olen tehnyt töitä niiden keskellä suuren osan aikuisesta elämästäni”, hän toteaa.
Sodan keskellä ihmiset elävät arkeaan. Henkisten muurien rakentamisesta huolimatta Roveran voimakas ääni pehmenee, kun hän puhuu vuosien aikana kohtaamistaan ihmisistä: Syyrialaisista miehistä, jotka tunsi hyvin. Nyt kaikki 13 ovat kadonneet. Miehestä, jonka lattialla sai yöpyä ensimmäisillä Syyrian matkoillaan. Puolitoista vuotta myöhemmin mies oli palaamassa perheineen Turkista, kun perhe ammuttiin rajalla.
”Olin puhunut miehen kanssa puhelimessa kaksi päivää aikaisemmin. Kysyin mitä voisin tuoda mukanani. Hän vastusteli ensin, mutta sanoi sitten, että lämmin takki tulisi tarpeeseen.”
Heli Sariola. Kirjoittaja on Amnestyn Suomen osaston tiedottaja.
Kirjoitus on julkaistu Amnesty-lehdessä 1/2015.