Antaisitko turvallisuusvirkailijan seistä selkäsi takana, kun lähetät sähköpostia? Entä saisiko hän kuunnella henkilökohtaisia asioitasi puhelimessa? Mitä jos hän tietäisi, miltä pysäkiltä nousit aamulla bussiin?
Asiakirjojen mukaan vakoilulistalla ovat lähes kaikki maailman maat, myös Suomi.
Yhdysvaltain kansallisesta turvallisuusvirastosta NSA:sta tuli kesällä 2013 kaikille tuttu lyhenne, kun viraston alihankkijalle työskennellyt Edward Snowden toi julkisuuteen tuhansia NSA:n salaisia asiakirjoja. Niistä paljastui, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset olivat seuranneet satojen miljoonien ihmisten puhelin- ja verkkoliikennettä salaa.
Asiakirjojen mukaan vakoilulistalla ovat lähes kaikki maailman maat, myös Suomi. Periaatteessa virasto on siis voinut vahtia suomalaistenkin puheluita, tekstiviestejä, sähköposteja ja muita tietoverkoissa kulkevia viestejä.
Paljastukset järkyttivät ihmisiä ympäri maailmaa, mutta joidenkin mieleen nousi varmasti myös ajatus: Ketä kiinnostaa? Miksi rehellisten kansalaisten pitäisi olla huolissaan valvonnasta?
”Vasta-argumenttina voisi kysyä, saisiko heidän kotiinsa laittaa valvontakameran, jota poliisi voisi seurata milloin vain? Julkistaisivatko he pankkitietonsa tai sen, kenelle ovat soittaneet?” julkisoikeuden apulaisprofessori Juha Lavapuro Tampereen yliopistosta sanoo.
Valvonnan oltava perusteltua
Nykyteknologia antaa hallituksille entistä vapaammat kädet myös omien kansalaistensa valvontaan. Internetissä ja matkapuhelinverkossa lähetettyjen viestien perusteella voidaan tutkia paitsi niiden sisältöä myös niin sanottua metadataa eli sitä, kuka viestejä on lähettänyt ja kenelle, missä hän on liikkunut ja keitä hänen seurassaan on ollut. Viranomaisten valvontaoikeuksien laajentamisesta on käyty Suomessakin keskustelua.
Kun valvontaa katsoo ihmisoikeusnäkökulmasta, aiheeseen liittyy sudenkuoppia. Lähtökohtaisesti kaikkea viestintää koskevat sananvapaus ja oikeus mielipiteen ilmaisuun. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa mainitaan myös ihmisten oikeus yksityisyyteen ja kielletään mielivaltainen puuttuminen muun muassa kirjeenvaihtoon.
Näistä perusoikeuksista voidaan joustaa ainoastaan painavista syistä: Esimerkiksi Suomessa teleoperaattorit tallentavat tietoja siltä varalta, että viranomaiset tarvitsevat niitä myöhemmin. Poliisi voi erikoisluvalla seurata tai tallentaa vakavasta rikoksesta epäillyn viestintää. Myös hätäkeskus voi käyttää matkapuhelimen paikkatietoja, jotta löytää vaarassa olevan ihmisen.
Tietoliikenteen valvonta voi siis olla tietyin edellytyksin oikeutettua ja perusteltua.
”Valvonnan on oltava ehdottoman tarpeellista, ja se pitää kohdentaa tiettyyn henkilöön, ryhmään tai paikkaan. Perusteena on oltava riittävä epäily esimerkiksi rikoksesta ja valvontaan on oltava riippumattoman viranomaisen – kuten tuomarin – lupa”, Amnestyn Suomen osaston oikeudellinen asiantuntija Tiina Valonen sanoo.
Massavalvonta kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole antaneet siihen minkäänlaista aihetta.
Lisäksi toimivan valvonnan on oltava tehokasta, ja siitä täytyy säätää täsmällisesti laissa. Jonkin ulkopuolisen elimen on pidettävä huolta siitä, että valvontaoikeuksia ei käytetä väärin. Yhdysvaltain NSA:n mallin mukainen massaverkkovalvonta on ristiriidassa jo Valosen listan ensimmäisen kohdan eli valvonnan kohdentamisen kanssa. NSA:n toimintamallin mukaan kenen tahansa viesti voi joutua viranomaisten syyniin löyhin perustein.
Työssään perus- ja ihmisoikeuksiin erikoistunut Juha Lavapuro pitää rajoittamatonta verkkovalvontaa vakavana ongelmana.
”Mitä konkreettisemmasta ja vakavammasta rikosepäilystä on kyse, sitä enemmän yksityisyyden suojaa voidaan rajoittaa. Massavalvonta kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole antaneet siihen minkäänlaista aihetta”, Lavapuro sanoo.
Neula heinäsuovassa
Kohdentamattoman valvonnan kannattajilla on usein puolellaan perustelu, joka ensi alkuun kuulostaa järeältä: kansallinen turvallisuus. He voivat heittää ilmoille kysymyksen siitä, kuinka monta terrori-iskua ja muuta rikosta voitaisiin estää, jos esimerkiksi poliisi pääsisi helpommin käsiksi ihmisten viestinvaihtoon.
”Rikolliset osaavat kyllä varoa. Eivät he puhu viesteissään pommeista tai aseista.”
Juha Lavapuron mukaan ei välttämättä montakaan. Siitä, että massavalvonnalla saataisiin rikosten torjunnassa oleellista tietoa, ei hänen mukaansa ole juuri näyttöä. Massavalvonta tuottaa niin valtavia määriä dataa, että joukosta on lähes mahdotonta tunnistaa olennaista tietoa. Viranomaiset joutuvat kaivelemaan heinäsuovasta neulaa, joka ei halua tulla löydetyksi.
”Rikolliset osaavat kyllä varoa. Eivät he puhu viesteissään pommeista tai aseista. Sen sijaan rehelliset ihmiset voivat käyttää termejä, jotka kiinnittävät viranomaisten huomion”, Lavapuro huomauttaa.
Esimerkiksi EU:n rahoittaman SURVEILLE-tutkimusprojektin loppupäätelmissä vuonna 2014 todettiin, että perinteiset rikoksentorjuntakeinot tuottavat käytännössä massavalvontaa tehokkaampia tuloksia.
”Sekä juristien että insinöörien aika yksimielinen kanta on, että massamuotoinen verkkovalvonta on sekä tehotonta että perus- ja ihmisoikeuksien vastaista”, Lavapuro sanoo.
Valvonnasta voi tulla vainon väline
Verkkovalvonnan riskit eivät rajoitu yksityisyyden suojaan. Verkkovalvontaa voidaan käyttää myös sensuurin välineenä tai sanan- ja ilmaisunvapauden tulppana. Monissa maissa, joissa valtiolla on laajat verkkovalvontaoikeudet, mutta ei niitä rajoittavaa valvontaa tai lakia, valvonnasta on tullut vainon väline. Esimerkiksi hallintoa arvostelevat toimittajat ja ihmisoikeuspuolustajat voivat joutua häirinnän, mielivaltaisten pidätysten tai kidutuksen kohteeksi. Sananvapaus kapenee, jos yhä harvempi uskaltaa kertoa eriävän mielipiteensä rehellisesti.
”Maailmassa on valtioita, jotka käyttävät verkkovalvontaa sorron välineenä. Siksikin on ehdottoman tärkeää, että Suomi kansainvälisesti edistää sellaista internetin sääntelyä ja olemassa olevan kansainvälisen oikeuden tulkintaa, joka ei salli ihmisoikeuksien loukkauksia”, Tiina Valonen sanoo.
Massavalvonnan hyödyistä ei ole näyttöä
Ristiriitoja verkkovalvonnan ja kansainvälisen oikeuden välillä on jo nostettu esiin. Esimerkiksi EU:n tuomioistuin totesi viime vuonna pätemättömäksi direktiivin, joka velvoitti teleoperaattoreita säilyttämään kansalaisten viestintätietoja. Juha Lavapuron mukaan lausunnossa ei suoraan kielletä massaverkkovalvontaa, mutta sävy on hyvin kriittinen.
Koska massavalvonnan hyödyistä ei ole löydetty näyttöä, vastuu on Lavapuron mukaan nyt viranomaisilla. Mihin turvallisuuden nimissä ollaan valmiita?
”Ainahan saattaa olla mahdollista löytää miljoonien viestien joukosta sellainen, jonka kautta voi paljastaa tapahtumassa olevan rikoksen. Mutta jos yhden pienen mahdollisuuden vuoksi uhrataan kokonaan perus- ja ihmisoikeudet, ehkä hinta on loppujen lopuksi liian kova”, Lavapuro pohtii.
”Todennäköisesti sen jälkeen ei enää olisi sellaista asiaa kuin yksityiselämän suoja.”
Suuntaviivat suunnitteilla
Suomessa verkkovalvonnan pelisäännöt on pitkälti määrittelemättä. Tammikuussa 2015 julkaistiin kuitenkin monisanainen mietintö nimeltä Suomalaisen tiedustelulainsäädännön suuntaviivoja.
Puolustusministeriön asettaman työryhmän mietinnössä luonnostellaan puolustusvoimille ja suojelupoliisille laajoja verkkovalvontaoikeuksia. Tarkoituksena olisi hankkia tietoa vakavista kansainvälisistä uhista.
Liikenne- ja viestintäministeriö jätti siitä eriävän mielipiteen, jossa verkkovalvontaa koskevaa osuutta arvostellaan suorin sanoin.
Työryhmä esittää muun muassa, että Suomen rajat ylittävää tietoliikennettä voitaisiin seuloa koneellisesti tiettyjen hakuehtojen avulla. Jos jokin herättäisi viranomaisten huomion, viesti voitaisiin lukea. Tätä niin sanottua tietoliikennetiedustelua valvottaisiin riippumattoman järjestelmän avulla.
Mietintö sai ristiriitaisen vastaanoton. Liikenne- ja viestintäministeriö jätti siitä eriävän mielipiteen, jossa verkkovalvontaa koskevaa osuutta arvostellaan suorin sanoin. Ministeriön mukaan valvonta rajoittaisi oikeutta yksityisyyteen eikä sen tehokkuutta ole osoitettu.
Julkisoikeuden apulaisprofessori Juha Lavapuro kuvailee esityksiä toistaiseksi yleisluontoisiksi. Hänestä mietintö vie kuitenkin keskustelua huolestuttavaan suuntaan.
”Mietinnössä ei ole ainakaan suljettu pois, että Suomeen tulisi Ruotsin mukainen massiivinen verkkovalvontajärjestelmä. Siihen sisältyisi merkittäviä ongelmia”, Lavapuro sanoo.
Lavapuron mielestä tällainen kehitys antaisi ulkomaailmalle kummallisen viestin.
”Muualla ollaan Snowdenin paljastusten tuloksena herätty siihen, että tiedusteluviranomaisten harjoittama salainen verkkovalvonta on äärimmäisen ongelmallista perus- ja ihmisoikeuksien kannalta. Meillä toimittaisiin päinvastaiseen suuntaan”, hän ihmettelee.
Olemme huomauttaneet, että mietinnössä luonnosteltua on harkittava ihmisoikeusnäkökulmasta hyvin tarkkaan. Laaja ja epämääräisesti kohdennettu verkkovalvonta saattaisi olla ihmis- ja perusoikeuksien vastaista. Työryhmäkin myöntää, että jos esitykset tietoliikennetiedustelusta säädettäisiin laeiksi, pitäisi perustuslakia luultavasti muuttaa.
Amnestyn oikeudellisen asiantuntijan Tiina Valosen mielestä tarvitaan avointa ja perusteellista keskustelua.
”Kansalliseen turvallisuuteen vetoaminen ei ole avoin kortti millaiselle valvonnalle tahansa. Verkkovalvonnan on oltava välttämätöntä, oikeasuhtaista ja kohdennettua, jotta se olisi oikeutettua”, Valonen sanoo.
Teksti Anu-Elina Ervasti. Teksti on alunperin julkaistu Amnesty-lehdessä 2/2015.