Kaikki alkoi 1980-luvulla kuten mikä tahansa magee juttu. Ripaus jännitystä ja salamyhkäisyyttä, urbaania seikkailua. ”Tottakai siihen liittyi sellainen olo, että mä tiedän jotain mitä te ette. Mutta mulle tärkeintä ei ollut mikään anarkismi, vaan mua kiehtoi ennemmin visuaalisuus”, mies kertoo. Puheenaiheena ovat graffitit. Tuosta 80-luvun ensimmäisen aallon joukosta – kuten mistä tahansa nuorten harrastuksen pariin kerääntyneistä – on jäänyt jäljelle noin viisi prosenttia.
Yksi heistä on Suomen kansainvälisesti merkittävin graffititaiteilija Egs, joka ei esiinny yksityishenkilönä, ei tunnistettavasti kuvattuna eikä kaipaa siviiliminänsä ruotimista. Egs vaikuttaa ennemmin varjoissa liikkujalta kuin henkilöltä, joka pitäisi itsestään hurjaa meteliä. Hän vastaa kysymyksiin älykkäästi ja asiallisen rauhallisesti. ”Graffitit on tapa olla vastavirrassa, valtakulttuurin ulkopuolella mutta ei varsinaisesti valtaa vastaan. Mä haluan, että niiden viesti on positiivinen.”
Jälki maailmaan
Yhdysvalloissa 1970-luvulla ja Keski- ja Pohjois- Euroopassa sekä Australiassa 1980-luvulla alkunsa saanut taidemuoto on levinnyt globaaliksi urbaanikulttuurin muodoksi. Graffiteja tehdään kaikkialla maailmassa, paitsi niissä paikoissa, joissa kaikki aika menee ruoan etsimiseen ja muuhun välttämättömään selviytymiseen.
Egs on maalannut nimensä kaikille mantereille, moniin kymmeniin maihin ja satoihin kaupunkeihin. ”Oma nimi tuo tunteen vapaudesta. Kyllähän ihmisillä on tarve tehdä itsensä näkyväksi ja jättää jokin jälki, jos se on mahdollista. Mulle sisällöllä ei ole niinkään merkitystä vaan omalla kädenjäljellä”, Egs sanoo. Hän korostaa, että monissa kehittyneissä valtioissa, kuten Suomessa, graffitit nähdään ongelmana, muissa maissa seinään maalattu teos on lahja tekijältä.
”Suomalainen ahdistuu heti, jos kaikki ei mene ihan lain mukaan. Sitten mennään Berliiniin ihastelemaan kaupungin monimuotoisuutta.”
”Tai mikä nyt on kehityksen merkki ylipäätään. Suomessa julkiseen tilaan suhtaudutaan todella byrokraattisesti ja autoritaarisesti. En tiedä, onko kehityksen huippu se, että kaikesta tulee tosi luvanvaraista”, Egs miettii. Yksi on varmaa: Suomessa omaisuutta pidetään niin tärkeänä, että sen suojeleminen on keskiössä – Egsin mielestä usein tärkeämpää kuin ihmisten suojelu. ”Suomalainen yhteiskunta on niin lainkuuliainen, että ahdistutaan heti, jos kaikki ei mene ihan lain mukaan. Ja sitten mennään Berliiniin viikonloppulomalle ihastelemaan kaupungin monimuotoisuutta.”
Viiva ihmisyydessä
Egs on Egs, koska nimimerkki antaa vahvan tunteen alter egosta ja identiteetistä. ”Mun arkiminä on ikään kuin tylsempi. Tää ei ole mun kasvoilla tehtyä aktivismia.” Mies on oppinut graffitien tekemisen kautta maailmasta ja saanut nähdä maailmaa perinteistä reppureissaajaa saati pakettimatkaajaa epätavallisemmasta näkökulmasta: unohdettujen paikkojen ja rakennusten kautta. Parhaimmillaan tuolloin kohtaavat historia ja nykypäivä.
Egs ei ajattele töitään sisällöltään poliittisina, kyse on halusta toistaa kolmea kirjainta eri ympäristöissä. Käsiala on johtanut paksuista kirjaimista kohti abstraktimpaa kalligrafiaa, josta oli vain lyhyt matka maailmankarttaan. ”Joku tai jotkut tässä maailmassa piirtävät oikeasti karttoja. Yksi viiva yhdistää ja erottaa ihmisiä, sanelee paikan. Näitä viivoja vedetään koko ajan, ja niiden vuoksi on syttynyt ja syttyy sotia.”
Hän korostaa, että nykyaikana on olemassa taloudellinen tai poliittinen raja, joka pitää ylittää ennen kuin on tervetullut Eurooppaan. ”Muuten sut työnnetään Välimereen”, Egs lisää ja korostaa, että aivan kuin olisi tulijoiden – siis pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja siirtolaisten – oma vika, että he eivät kuulu ”meihin” tai että he ovat syntyneet taloudelliseen kurjuuteen tai poliittisen vainon kohteeksi.
”On käsittämätöntä, että sama Euroopan unioni, jonka unelma oli vapaus ja liikkuvuus ja jolle nämä arvot ovat tuoneet vaurautta ja työvoimaa, yhtäkkiä suojeleekin omia kansalaisiaan niiltä, jotka tekivät sen työn ja toivat vaurautta”, Egs pohtii esimerkiksi siirtolaisten ja työn perässä paperittomina Eurooppaan tulleiden ihmisten tilanteita. ”Se on ikään kuin, että nyt me ollaan käytetty tää luonnonvara, heitetään se pois.”
Rajoja ja nykyviivoja vetelevien ihmisten – niin eurooppalaisten päättäjien kuin tavallisten Suomen kansalaistenkin – muisti on lyhyt. ”Sata vuotta sitten Suomi oli yksi köyhimmistä maista, vain 70 vuotta sitten eurooppalaiset olivat pakolaisia ja 1960–70-luvuilla Suomesta muutettiin pois puhtaasti paremman elämän ja työn perässä. Se, että juuri nyt hätä ei kosketa itseä, ei tarkoita ettei se voi koskettaa jonain päivänä”, Egs sanoo.
Silti Suomessa nähdään, mitä halutaan: Puhutaan turvapaikkaturismista ja kauhistellaan turvapaikanhakijoiden tai romanikerjäläisten iPhoneja. Ajatellaan, että ei heillä voi olla hätää, kun on varaa puhelimeen. Pitäisikö ihmisen pukeutua lannevaatteisiin näyttääkseen siltä, että on turvan tarpeessa, Egs kysyy.
Pysyviä muistoja
Ihmisoikeudet merkitsevät Egsille yhtäläistä oikeutta elää ilman pelkoa tai syrjintää riippumatta siitä, mille puolelle rajaa on syntynyt. ”Eihän mikään yhteiskunta ole selvinnyt pitkään polkemalla ihmisoikeuksia. Kyllä vallankumous tai vastaliike tulee aina lopulta”, hän uskoo. Muutos tai vallankumous etenee kuitenkin hitaasti.
”Mikään yhteiskunta ole selvinnyt pitkään polkemalla ihmisoikeuksia. Vallankumous tai vastaliike tulee aina lopulta”
Egs muistaa, miten tunsi häpeää omasta ihonväristä ja länsimaisesta alkuperästään, kun matkusti muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa Etelä-Afrikassa sijaitsevaan Kapkaupunkiin. Hän maalasi köyhällä asuinalueella graffiteja paikallisten lasten kanssa. Apartheidin jäljet näkyivät miehen mielestä alueella edelleen todella elävinä, ja vuonna 1991 päättynyt rotuerottelupolitiikka oli jakanut kansakunnan kahtia. ”Aaltopeltihökkelien muuttuminen värikkäämmiksi oli lapsille huikea, mutta viikon päätteeksi perjantai-iltapäivänä minulle sanottiin, että et ole enää tervetullut tänne, mene pois, mene kotiisi. Että miehet tulevat töistä ja ovat juoneet ja minun ei ole hyvä olla paikalla”, Egs kuvaa. Hänen mielestään oli hyvä, että raja asetettiin ja hänelle osoitettiin oma paikka: hänen ei kuulunut olla toisten asuinalueella sen pidempään. Mutta maalaukset jäivät alueelle pysyviksi muistoiksi.
Nykyisin osa graffititaiteesta on salonkikelpoista. Siinä missä graffititaiteilijoiden oli ennen piilouduttava, Egsin mukaan graffitit nähdään nykyään hieman paheksuttuina, mutta niistä voidaan puhua: voidaan sanoa, että ”ai sä teet tommosta”. Egs on tyytyväinen siitä, että pitkäaikainen urbaanin taiteen suuntaus on tullut huomioiduksi. Mutta samoin kuin kaikkia öljyvärimaalauksia ei kannata kiikuttaa galleriaan, sinne kuuluu vain harva ja valittu graffiti.
Egs on yksi suomalaisen nykytaiteen nousevista nimistä, ja hänen töitään on esillä gallerioissa eri puolilla maailmaa. Mutta parhaat muistot eivät liity gallerioihin tai gloriaan, vaan kaukaisiin maihin ja paikkoihin. Egs luettelee maita kuten Chile ja Albania, joiden kaupunkien, kaupunginosien, katujen, kadunkulmien salattuihin ympäristöihin graffiti on jättänyt jäljen tai kerrostuman. Lopulta kyse ei ole maista, kaduista, seinistä tai unohdetuista rakennuksista. Hän korostaa, että kyse on siitä, että maalauksesta tulee positiivinen osa yhteisöä. ”Mageet paikat ovat ympäristön kannalta jees ja töistä on hyvä ottaa valokuva. Mutta ihmisistä jää muistojälki.”
Teksti Marie Kajava. Kuvat Miikka Pirinen ja Egs. Kirjoitus on alunperin julkaistu Amnesty-lehdessä 3/2015.