Pakistanilainen Rassoul kävelee edestakaisin pihamaalla. Maassa lojuvat vanhat alushousut tallautuvat hänen jalkojensa alle, mutta sitä 22-vuotias Rassoul ei huomaa: taas kerran hän ottaa matkapuhelimen käteensä. Puhelin on päällä mutta pysyy pimeänä ja hiljaa. Ei edes tekstiviestiä. Mies ihmettelee, milloin salakuljettaja ottaa yhteyttä.
Kylmä tuuli puhaltaa hylättyyn teollisuusrakennukseen, jossa lojuu tiilikasoja. Tuuli tunkeutuu sisään rakennuksen rikkinäisistä ikkunoista. Ilmassa leijailee pölyä, lintujen jätöksiä ja nokea.
Subotican kaupunki sijaitsee Pohjois-Serbiassa, lähellä Unkarin ja Euroopan unionin rajaa. Monet pakolaiset ja siirtolaiset pyrkivät muualle Eurooppaan juuri Subotican kautta. Vanhasta tiilitehtaasta on tullut kokoontumispaikka, jossa odotetaan salakuljettajien yhteydenottoa ja mahdollisuutta ylittää raja.
Tehtaan pihaan ajaa auto. Kaksi poliisia hyppää ulos ja silmäilee ympärilleen tuimasti.
”Paperit!” he sanovat tiukasti Rassoulille, joka kaivaa esiin ryppyisen dokumentin. Siinä lukee serbiaksi, että poliisi on ottanut hänet kiinni jo kerran ja nyt hänellä on kymmenen päivää aikaa poistua maasta.
Poliisit ojentavat paperin mutisten takaisin ja alkavat etsiä tehtaasta muita pakolaisia, tällä kertaa turhaan.
Jalkaisin Serbian läpi
Parin sadan metrin päässä Hamzi, Fazalja ja Riazovat tehneet väliaikaisen leirin puun alle, rautatiepenkereen viereen. Siellä he ovat näkymättömissä poliisien etsiviltä katseilta.
Nuotio palaa laiskasti, ja miehet lämmittelevät käsiään tulen kajossa. Miehet ovat Afganistanista, mutta he unelmoivat uudesta elämästä Euroopassa. Viime viikot he ovat vaeltaneet jalkaisin Serbian läpi saavuttaakseen Unkarin rajan. Nyt he ovat melkein perillä, jäljellä on enää viimeinen, vaikea etappi rajan yli.
Kymmenettuhannet pakolaiset ja siirtolaiset tulevat Serbiaan päästäkseen sieltä edelleen johonkin EU-maahan. Olosuhteet matkan varrella ovat erittäin karut, ja Serbia on saanut ankaraa kritiikkiä ihmisoikeusjärjestöiltä. Human Rights Watchin huhtikuussa julkaiseman raportin mukaan serbialaiset poliisit häiritsevät ja pahoinpitelevät maahan saapuvia. Monilta on kielletty mahdollisuus hakea turvapaikkaa, eikä tulijoille tarjota yösijaa, ruokaa tai terveydenhoitoa.
Riaz työskenteli kotimaassaan Afganistanissa tiilitehtaassa. Rahaa ei ollut koskaan riittävästi, jotta hän olisi voinut opiskella. Riaz lähti Eurooppaan työn ja rahan perässä. Jos hän jonain päivänä löytää töitä ja voi lähettää palkkarahoja kotiin, nuoremmat sisarukset pääsevät kouluun.
”Tämä on ollut pitkä matka. Olin 25 päivää Turkissa, kaksi kuukautta Bulgariassa ja ny t olen ollut kaksi viikkoa Serbiassa. Bulgaria oli pahin paikka”, hän sanoo ja käärii housunpunttinsa ylös. Jalassa näkyy ruma arpi syvän puraisun jäljiltä.
Bulgariassa poliisi nappasi Riazin. Kun hän yritti paeta, poliisit yllyttivät koiran miehen kimppuun.
”Koira puri minua, kaaduin maahan ja poliisi löi ja potki minua”, Riaz kertoo.
”He yrittivät pakottaa minut antamaan sormenjälkeni. Taistelin vastaan, mutta he ottivat sormenjälkeni väkisin.”
Bulgariassa ja Kreikassa pakolaisia ja siirtolaisia suljetaan pahamaineisille leireille. Riaz lähti Bulgariasta niin pian kuin pystyi ja päätyi Serbiaan. Hän kertoo, että on nukkunut paljaan taivaan alla ja vaeltanut päivästä toiseen.
Unelma uudesta elämästä
Tiilitehtaan pihassa poliisit tekevät lähtöä. Rassoul kävelee nurmen yli kohti ratapenkerettä, jossa Hamzi, Fazal ja Riaz pitävät väliaikaisleiriään.
”Koko ajan täytyy kävellä, koko ajan täytyy olla piilossa”
”Polviani särkee. Suboticaan on ollut pitkä matka. Koko ajan täytyy kävellä, koko ajan täytyy olla piilossa”, Rassoul kertoo.
Miesten ympärillä olevissa puissa roikkuu muovipusseja, joissa on vaatteita ja hieman ruokaa. Likainen sukkapari roikkuu puun oksasta. Vähän matkan päässä on valtava roskaläjä, joka kimmeltää ja välkehtii auringonvalossa – mutta haisee sitä pahemmalle, mitä lähemmäs sitä menee. Täällä unelmat hukkuvat roskakasasta aarteita metsästävien lintujen huutoon.
Rassoul on kuljeksinut ratapenkereen liepeillä jo viikon. On jäätävän kylmä. Hän kaivaa matkapuhelimensa jälleen esiin. Se pysyy hiljaa. Rassoul hymyilee surullisesti.
”Tiedätkö, jos kuolemme, emme ole mikään ongelma eurooppalaisille. Meistä tulee ongelma vasta, jos selviydymme”, hän sanoo.
Myös sisällä tiilitehtaassa piileskelee ihmisiä. Heidän joukossaan on 24-vuotias Qasem Aslami. Hänen jalkansa vammautuivat, kun hän syntyi, eikä hän ole koskaan pystynyt kävelemään. Yli kaksi vuotta sitten hän päätti lähteä Eurooppaan. Ystävät suhtautuivat epäilevästi: kuinka raajarikko voi selvitä matkasta, joka on vaikea terveille ja vahvoillekin ihmisille?
Aslami kuunteli vastaväitteitä mutta pysyi päätöksessään. Ja vammastaan huolimatta hän on selvinnyt Iranista Serbiaan. Maanmiehet ovat kantaneet häntä selässään Kreikasta Makedoniaan ja halki Serbian. Aslamin suurin unelma on päästä jalkaleikkaukseen Saksaan ja opetella kävelemään.
”Jos uskoo riittävästi unelmiinsa, ne toteutuvat”, Aslami sanoo.
Eteenpäin Unkariin
Subotican kaupungin pastori Tibor Varga tiedostaa pakolaisiin kohdistuvat kylmät asenteet. Jotkut hänen ystävistään eivät ole tervehtineet häntä sen jälkeen, kun hän alkoi auttaa tiilitehtaalla oleskelevia ihmisiä. Varga käy tehtaalla joka päivä, ja hänen hopeanvärinen pakettiautonsa on lastattu täyteen leipää, vesipulloja, tonnikalapurkkeja ja keksejä.
”Kuulin, että monet pakolaiset ovat hakeutuneet vanhaan tehtaaseen, joten menin sinne. Näin, että he ovat nälkäisiä, janoisia ja usein sairaita. Monilla ei ole kunnon vaatteita tai kenkiä. Minun oli pakko auttaa”, hän sanoo.
Varga kertoo, että poliisit ovat hyökänneet tehtaassa asuvia ihmisiä vastaan monta kertaa. He ovat polttaneet leirejä ja ottaneet ihmisiä kiinni. Varga ajattelee, että hänen läsnäolonsa tuo turvaa – hän sanoo olevansa silmät, jotka näkevät.
Varga ei välitä, vaikka tuttavat ottavat etäisyyttä. Hän kertoo esikuvansa olevan Raamatun laupias samarialainen.
”Jos näen, että joku tarvitsee apua, en välitä laeista ja säännöistä. Joidenkin mielestä on huono asia, että pidän huolta näistä ihmisistä ja pilaan maineeni, mutta en välitä muiden mielipiteistä”
”Jos näen, että joku tarvitsee apua, en välitä laeista ja säännöistä. Joidenkin mielestä on huono asia, että pidän huolta näistä ihmisistä ja pilaan maineeni, mutta en välitä muiden mielipiteistä”, Tibor Varga sanoo.
Useimmat pakolaiset viettävät tiilitehtaalla vain muutaman yön ja jatkavat matkaansa eteenpäin Unkariin. Serbian ja Unkarin välisen rajan ylitykset ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti tänä vuonna. Rajan ylittäjien joukossa on Kosovosta lähteneitä albaaneja, mutta erityisesti Euroopan ulkopuolelta tulleita ihmisiä, jotka ovat halunneet välttää vaarallisen Välimeren ylityksen ja tulleet Eurooppaan maateitä pitkin. Monien reitti kulkee Turkista Bulgarian tai Kreikan kautta Serbiaan.
EU on vastannut tulijoiden kasvaneeseen määrään suurilla poliisioperaatioilla: Saksan poliisi partioi alueella lämpökameroiden kanssa ja EU:n rajavalvontavirasto Frontex auttaa Unkarin poliisia maan rajalla. Unkarin puolella rajaa isot poliisiautot etsivät väsymättömästi jälkiä pakolaisista.
Yli rajan
Yhtäkkiä Rassoulin puhelin pirahtaa. Hän pakkaa nopeasti tavaransa kassiin ja on valmis. Myös Riaz, Hamzi ja Fazal laittavat itsensä kuntoon.
Iltahämärä on vaaleanpunainen ja kylmä, edessä oleva rajanylitys jännittää miehiä. Kun miehet lähtevät liikkeelle, on täysin pimeää, eikä Tibor Varga tai kukaan muukaan näe heitä. He kulkevat pitkin rautatien pengermää, läpi peltojen ja kylien. Pian he näkevät Unkarin puolella heijastuvat puiden varjot.
Mutta tällä kertaa matka päättyy lyhyeen, kun poliisi ottaa miehet kiinni rajan tuntumassa ja vie heidät takaisin Suboticaan. Olivatko syynä lämpökamerat, epäluotettava salakuljettaja vai ainoastaan huono tuuri – sitä miehet eivät tiedä. Kun miehet vapautuvat vankilasta, he eivät aio luovuttaa. He yrittävät yhä uudelleen ja uudelleen rajan yli eteenpäin Euroopassa.
Pastori Tibor Varga jatkaa työtään Subotican kaupungissa. Qasem Aslami sai apua ystäviltään ja pääsi rajan yli Unkariin. Sieltä hän matkusti Itävaltaan ja edelleen Saksaan – unelmiensa maahan.
Osa reportaasin henkilöistä halusi esiintyä tekstissä ainoastaan etunimellä.
Teksti Carolina Jemsby. Kuvat Johan Persson. Suomennos Heli Sariola.
Kirjoitus on alunperin julkaistu Amnesty-lehdessä 3/2015.