Kun varatuomari Sirpa Rautio päätti oikeustieteen opintonsa 1990-luvun alussa, Euroopan ja maailman politiikassa kuohui. Neuvostoliitto romahti ja Suomeen alkoi tulla kiintiöpakolaisten lisäksi turvapaikanhakijoita. Itärajan takaa tulevat junat toivat ihmisiä muun muassa Somaliasta. Julkisessa keskustelussa huolehdittiin ”itärajan pitämisestä” ja ihmeteltiin, miksi turvapaikkaa haluttiin juuri Suomesta. Vastaanottokeskuksiin tehtiin rasistisia hyökkäyksiä.
Nykyään, yli 20 vuotta myöhemmin, monet samat teemat toistuvat uutisissa. Rautio puolestaan on edennyt Pikkuparlamentissa sijaitsevan Ihmisoikeuskeskuksen johtajaksi. Takana on näyttävä kansainvälinen ura, mutta Suomeen liittyvät ja vaikuttavat kysymykset koskettavat Rautiota yhä kaikkein eniten.
Sirpa Rautio ei aikoinaan valinnut alaansa vaurastuakseen, vaan jotta voisi tehdä maailmasta oikeudenmukaisemman paikan. Hänen toiveammattinsa oli tuomari, neutraali oikeuden jakaja. Mieli muuttui kuitenkin opintojen jälkeisessä tuomioistuinharjoittelussa.
Asianajaja Markku Fredmanin esiintyminen teki Rautioon vaikutuksen: jotain sellaista hänkin halusi tehdä!
”Totesin, ettei se sovi luonteelleni. Liian hidasta ja tylsää”, Rautio muistelee.
Toinen käännekohta koski Suomeen vuonna 1990 tehtyjä lentokonekaappauksia. Neuvostoliitosta paenneiden kaappaajien tapaukset herättivät keskustelua myös poliittisen turvapaikan hakemisesta. Kun asianajaja Markku Fredman kommentoi asiaa televisiossa, hänen esiintymisensä teki Rautioon vaikutuksen: jotain sellaista hänkin halusi tehdä!
Raution ensimmäisiä työpaikkoja oli Pakolaisneuvonta, joka oli 1990-luvun alussa yksi Suomen tärkeimmistä ihmisoikeusjärjestöistä. Rautio antoi oikeusapua pakolaisille ja turvapaikanhakijoille. Samalla ihmisoikeus- ja vaikuttamistyö tulivat tutuksi laajemminkin.
Keväällä 1993 Rautio siirtyi Puolaan YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n palvelukseen. Puolan kautta kulki runsaasti pakolaisia, joista useimmat halusivat Saksaan. YK-työntekijät tukivat pakolaisia, kouluttivat ammattilaisia ja patistelivat viranomaisia noudattamaan Geneven pakolaissopimusta.
Työtä tehtiin sekä toimistolla että pakolaiskeskuksissa ja -leireillä. Järjestölle oli osoitettu pramea toimitila kattokruunuineen Varsovan hienoimmalta alueelta.
”Hieno toimitila tuntui vähän kornilta, kun ihmiset kävivät siellä tyhjin käsin pyytämässä apua”, Rautio muistelee.
”Luulen, että se on ikuinen dilemma ihmisoikeus- ja kansainvälisissä tehtävissä. Itse saa hyvää palkkaa ja on ulkomaalaisena paremmassa turvassa kuin paikalliset, kun taas autettavilla ei ole mitään.”
Ammatillista osaamista kentältä
Vielä konkreettisemmin ihmisten hätä tuli iholle, kun Rautio lähti YK:n ihmisoikeusraportoijan Elisabeth Rehnin kenttäavustajaksi sodan runtelemaan Bosniaan. Rautio vieraili Srebrenican ulkopuolella olevilla kukkuloilla, joilla serbit olivat kesällä 1995 murhanneet yli 7 000 bosniakkimiestä ja -poikaa. Jotkut kaupungin naisista ja lapsista olivat menettäneet kaikki miespuoliset sukulaisensa. Rautio oppi tunnistamaan olemuksesta ihmisen, joka on kokenut paljon kärsimystä ja menetyksiä.
”Naisilla oli kuvia ja vetoomuksia kuolleista miehistään ja pojistaan. Ajattelin eräästä aivan valkohiuksisesta naisesta, että hän on varmaan hyvin vanha. Hän olikin suurin piirtein minun ikäiseni”, Rautio kertoo.
Suomessa ongelmat ovat paljon pienempiä ja moni olisi ratkaistavissa, jos poliittista tahtoa vain löytyisi.
Rankkoihin kertomuksiin oli otettava ammatillista etäisyyttä. Hieman yllättäen Rautio kertoo, että Suomen ongelmat ovat usein ahdistaneet enemmän kuin konfliktialueiden kauheudet.
”On outoa, miten paljon helpompaa on työskennellä muiden maiden asioiden parissa. Suomessa ongelmat ovat paljon pienempiä ja moni olisi ratkaistavissa, jos poliittista tahtoa vain löytyisi”, Rautio pohtii.
Työ on toisinaan tuntunut taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Raution mukaan pakolaistilanne esimerkiksi Turkin ja Kreikan rajalla oli hälyttävä jo kymmenisen vuotta sitten, kun hän työskenteli Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetun neuvonantajana. Kreikka ei kyennyt huolehtimaan suuresta pakolaismäärästä, ja monet ihmiset jäivät täysin heitteille.
”Saatoimme matkustaa keskelle ei mitään ja avata hallin tai parakin oven. Pimeästä alkoi tulla satoja ihmisiä, joilla ei ollut mitään tietoa siitä, missä he olivat”, Rautio muistelee.
Hänen mukaansa ongelmaan olisi pitänyt puuttua jo tuolloin. Syyrian sodan myötä kriisi kärjistyi ja yhä useammat joutuivat lähtemään liikkeelle. Siinä missä Suomeen tuli 90-luvun alussa satoja ja tuhansia turvapaikanhakijoita, viime vuonna puhuttiin jo kymmenistä tuhansista. Muihin EU-maihin verrattuna määrä ei kuitenkaan ole yletön, Rautio huomauttaa.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun Suomeen tulee merkittävä määrä turvapaikanhakijoita. Suomi ei ole ottanut enempää kuin osansa, pikemminkin päinvastoin”, Rautio sanoo.
Ongelmaan on Raution mukaan herätty liian myöhään, eikä helppoja tai yksinkertaisia ratkaisuja ole. Joitain lääkkeitä Rautiolla kuitenkin on: hän haluaisi jakaa vastuuta turvapaikanhakijoista tehokkaammin vastaanottajamaiden välillä, harkitsisi sotaa pakeneville joissain tilanteissa tilapäistä suojelua ja suuntaisi roimasti enemmän voimavaroja kriisien ratkaisemiseen.
”Vaikka eihän se ole yksin Euroopan käsissä”, hän lisää.
Hitaasti kohti parempia ihmisoikeuksia
Ihmisoikeustyössä ei jaeta pikavoittoja, vaan saavutukset ovat usein pieniä askelia. Suurimpana voittonaan Rautio muistelee vuonna 2008 Kosovossa alkanutta Eulex-operaatiota. Rautio johti kahden vuoden ajan oikeusvaltio-operaation ihmisoikeus- ja tasa-arvoyksikköä. Hän halusi mukaan vastuuvelvollisuusmekanismin, jonka avulla ihmiset voivat valittaa mahdollisista ihmisoikeusloukkauksista. Kaikkia ehdotus ei miellyttänyt, mutta Rautio sai puskettua sen läpi.
”Se oli ainoa kerta EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisessa historiassa, kun unionin missioon perustetaan sellainen mekanismi. Siitä olen todella ylpeä”, Rautio kertoo.
Pitkällä aikavälillä muutoksia on tapahtunut Suomessakin. Vuonna 2012 Rautio palasi Suomeen Maailmanpankin tehtävistä Washingtonista, ja hän ilahtui huomatessaan, kuinka ihmisoikeustyö oli kehittynyt 1990-luvun jälkeen. Suomi oli liittynyt EU:hun ja Euroopan neuvostoon, ja yhä useammalla nuorella oli esimerkiksi opiskelijavaihdossa solmittuja kansainvälisiä kontakteja.
Uusia, ihmisoikeustyötä tekeviä järjestöjä oli syntynyt kuin sieniä sateella.
Uusia, ihmisoikeustyötä tekeviä järjestöjä oli syntynyt kuin sieniä sateella.
”Varsinkin HLBTI-aktivismi on kehittynyt hyvin, vaikka translain täydellinen korjaaminen ei vielä ole näköpiirissä. Nuoret aktivistit eivät nykyään voi edes ymmärtää, kuinka paljon 70- ja 80-luvulta on menty eteenpäin”, Rautio iloitsee.
Suomeen Raution houkutteli työ keväällä 2012 toimintansa aloittaneen Ihmisoikeuskeskuksen johtajana. Ihmisoikeuskeskus toimii eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian yhteydessä. Toisin kuin oikeusasiamies, se ei käsittele yksittäisiä tapauksia, vaan keskittyy kasvatukseen, koulutukseen, tiedon jakamiseen sekä kansainväliseen ihmisoikeusyhteistyöhön.
Keskus on tehnyt aloitteita muun muassa ihmisoikeuksien käsittelystä opetussuunnitelmissa. Tällä hetkellä se on mukana perustamassa tutkimusverkostoa, jonka tavoitteena on saada ihmisoikeustietoa ulos yliopistojen ja tutkimuslaitosten seinien sisältä. Myös järjestöt ovat pienelle keskukselle kullanarvoisia tiedonlähteitä.
Ihmisoikeuskeskus muodostaa Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution yhdessä oikeusasiamiehen ja keskuksen oman ihmisoikeusvaltuuskunnan kanssa. Valtuuskunnassa kansalaisjärjestöt kohtaavat virallisen Suomen. Siellä istuu sekä virallisia valvojia, kuten yhdenvertaisuusvaltuutettu, että laaja kirjo järjestöväkeä. Amnestya valtuuskunnassa edustaa Tiina Valonen.
Toimintaa on jarruttanut resurssien puute. Vaikka yksi keskuksen tehtävistä on tiedottaminen, päätoimista tiedottajaa ei toistaiseksi ole. Sirpa Rautio iloitsee kuitenkin siitä, että tänä vuonna Ihmisoikeuskeskukseen saadaan neljäs vakituinen työntekijä, vammaisten oikeuksiin keskittyvä asiantuntija.
”Siinä mielessä tuntuu mukavalta, että hyvin pienillä resursseilla on ollut jatkuvaa kehitystä.”
Säästöpaineet uhkaavat taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien toteutumista.
Vaikka eteenpäin on menty, viime vuosina ilmassa on ollut myös huolestuttavia kaikuja. Julkisuudessa kuuluu yhä useammin ääniä, joiden mukaan perustuslain takaamat perusoikeudet ovat esteenä uudistuksille ja ihmisoikeuksien turvaamisessa on jo menty liian pitkälle. Asenneilmasto on koventunut.
Raution mukaan myös säästöpaineet uhkaavat taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien toteutumista. Hallitukselta on tullut useita aloitteita ja kannanottoja, joiden valmistelua on arvosteltu hätäiseksi ja perus- ja ihmisoikeusvaikutukset sivuuttavaksi.
”Monet virkamiehet myöntävät, että valmisteluille ei välttämättä anneta aikaa”, Rautio kertoo.
Synkkyyteen hän ei kuitenkaan halua vaipua. Sodan ja köyhyyden kuristamissa valtioissa suomalaisen oikeusvaltion, toimivien instituutioiden ja osaavien virkamiesten arvo on tullut hänelle kirkkaaksi.
”Missään muualla ei kunnioiteta lakeja niin paljon kuin Suomessa. Siksi on tärkeää, että lait ja tulkinnat ovat perus- ja ihmisoikeusmyönteisiä. Nyt pitäisi välttyä siltä ajattelulta, että kaikki ulkoa tuleva on pelottavaa”, Rautio muistuttaa.
”Meillä on paljon hyvää, mutta sen ei saa antaa rapautua.”
Teksti Anu-Elina Ervasti. Kuvat Roni Rekomaa.