Elokuun neljäntenä vuonna 2013, kaksi päivää ennen muslimien Eid-juhlaa, Taliban hyökkäsi ajaessani autolla perhettäni kotiin. He tappoivat yhdeksänvuotiaan tyttäreni Dunyan ja veljeni Ghulam Jailanin. Dunyan kaksoissisko halvaantui vammojensa takia. Minua ammuttiin yhdeksän kertaa. Sain luodin maksaan, keuhkoihin ja jalkaan.
Olin kaksi viikkoa koomassa ja lähellä kuolemaa.
Minua vastaan hyökättiin uudestaan 8. tammikuuta 2015 neljä aseistetun miehen avatessa tulen autoani kohti. Olin kaksi viikkoa koomassa ja lähellä kuolemaa. Siitä lähtien olen kamppaillut kuntoutuakseni ja olen joutunut jättämään maani päästäkseni hoitoon. Hyökkäystä todistanut poikani on traumatisoitunut.
Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen menin välittömästi takaisin töihin heti päästyäni sairaalasta. Kaikki ihmettelivät miten saatoin palata töihin, kun vastassani oli niin monta uhkaa. Mutta halusin näyttää heille, että voin jatkaa työtäni. Ja halusin myös kannustaa muita naisia jatkamaan työtään. Afganistanin naisten asioiden ministeriö palkitsi minut maan urheimpana naisena.
Kamppailuni ei ole ollut vailla hintaa
En ole kuitenkaan yksin. Taliban ei sääli ketään, etenkään naisten oikeuksien puolesta työskenteleviä naisia tai naisia, jotka mielivät päättävään asemaan. He haluavat levittää pelkoa ja lopettaa toimintamme.
Tietenkään taisteluni ei ole ollut vailla hintaa. Perheeni elää jatkuvassa pelossa. Joskus häpeän sitä, että se, mitä he ovat joutuneet kokemaan, johtuu työstäni ja siitä mihin uskon. He sanovat minulle: ”Näetkö mitä olet tehnyt meille? Työsi vuoksi meillä ei ole elämää.”
Uskoin aina olevani särkymätön, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että olen murtunut.
Uskoin aina olevani särkymätön, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että olen murtunut. Olen nyt toisessa maassa turvassa, mutta myös se tuntuu tappiolta. Haluan olla Afganistanissa ja haluan taistella afganistanilaisten oikeuksien puolesta.
Pelkään että perhettäni kohtaan hyökätään uudestaan. Minusta tuntuu kuin olisin kissa, joka kantaa pentujaan paikasta toiseen, ilman että voi laskea heidät alas ja asettua turvallisesti.
Olemme vahvempia
Olen pitänyt tiedustelupalvelut ajan tasalla minuun kohdistuvista uhkauksista, mutta viralliset vastaukset ovat olleet välinpitämättömiä. En tiedä edelleenkään kuka on vastuussa tyttäreni ja veljeni tappamisesta.
Me naiset olemme paljon vahvempia ja voimakkaampia kuin miehet.
Afganistanin hallitus ei tee mitään naisten hyväksi. Jos tukea olisi tarpeeksi, saisin enemmän suojelua. Jos miespoliitikko olisi joutunut kärsimään samanlaisia uhkia ja hyökkäyksiä kuin minä, hän olisi henkivartijoiden ympäröimä, mutta naisten kohdalla hallitus vain kääntää katseensa.
Viestini afgaaninaisten ihmisoikeuksien puolustajille on, että olemme paljon vahvempia ja voimakkaampia kuin miehet. En usko, että meidän pitää pyrkiä tasa-arvoon Afganistanin miesten kanssa, koska nämä miehet tuhosivat maamme, raiskasivat lapsiamme, tekivät niin paljon pahoja asioita. Olemme heitä paljon parempia ja meidän pitäisi taistella kehittyäksemme, jotta voimme löytää vahvuutemme ja viedä tilannetta eteenpäin.
Annatte minulle voimaa
En keksi tarpeeksi sanoja, joilla voisin kiittää Amnestya siitä tuesta, jota olette antaneet minulle ja muille afgaaninaisille vaikeissa tilanteissa. Olette seisseet rinnallani ja jatkaneet tukemistani elämäni eri vaiheissa. Annatte minulle voimaa. Annatte minulle energiaa. Ilman teitä en voisi suhtautua tulevaisuuteeni niin intohimoisesti.
Tahtoisin pyytää teitä ja tukijoitanne jatkamaan afgaaninaisten tukemista. Toivon tuen ulottuvan politiikassa, valtionhallinnossa ja muilla elämän alueilla toimiviin naisiin, jotka yrittävät parantaa muiden naisten elämää.
En luovu politiikasta. Jatkan taistelua ja puolustan jatkossakin Afganistanin kansalaisten oikeuksia. Jos elämässä on korkeampi kutsumus, se voi olla tarpeeksi tärkeä saadakseen jaksamaan.
Roghul Khairzad, Afganistan.