Nuorimies puhuu matalalla äänellä ja harkiten sanansa tarkkaan. Hänen pitkät sormensa piirtävät ilmaan kaaria. Näin pieni on sisätila ja näin korkea muuri ulkona.
”Selli on kuin helvetti. Siitä ei ole mitään hyvää sanottavaa. Jatkuvaa kipua, kärsimystä, ahdistusta, meidän ja perheidemme nöyryyttämistä”, nuorimies listaa.
Hän puhuu edelleen me-muodossa vangeista, oli kyseessä nykyisyys tai menneisyys. Ei ihme, että nuorimies ei tunne oloaan täysin vapaaksi. Ei, ennen kuin muutkin syyttömästi vangitut ovat vapaita. Moses Akatugballe menneisyys on vielä lähellä.
”Esimerkiksi jalkojen hakkaamisen jälkeen monet meistä eivät voi nousta seisomaan, saati kävellä. Kyse on kyynelistä ja surusta. Kyse on sorrosta”, Akatugba sanoo.
Pian 26 vuotta täyttävä Moses Akatugba sai armahduksen kuolemantuomiosta toukokuussa 2015. Sitä ennen hän eli nigerialaisissa vankiloissa lähes kymmenen vuotta.
Miksi juuri Moses?
Suomessa marraskuussa vieraillut Akatugba on ihmisoikeuspiireissä tiedetty mies – voisi sanoa, että melkeinpä julkkis.
Hänen nuoret kasvonsa ovat olleet vetoomusten ja kampanjoiden kuvissa. Hänen armahtamisensa puolesta allekirjoitettiin satoja tuhansia vetoomuksia eri puolilla maailmaa. Suomessa Amnesty keräsi ennätykselliset yli 26 000 nimeä. Ympäri maailman ihmiset kirjoittivat tuhansia henkilökohtaisia solidaarisuuskirjeitä ja -kortteja.
Miksi juuri Moses Akatugba?
Siksikö, että hänet tuomittiin kuolemaan rikoksesta, johon hän ei ollut syyllistynyt? Se ei ole Akatugban mukaan vielä tavatonta, ei Nigeriassa. Rahan valta on Nigeriassa suorassa suhteessa ihmisarvon toteutumiseen.
”Viattomat ihmiset, joilla ei ole varaa lahjoa, joutuvat vankilaan. Ne jotka tekevät rikoksia, mutta joilla on rahaa, eivät joudu. Kyse on korruptiosta”, Akatugba arvioi.
”Sydämen kylmettyminen on se, joka oikeasti tappaa vankilassa.”
Siksikö, että häntä kidutettiin lukuisin eri tavoin pidätyksen yhteydessä ja myöhemmin? Sekään ei ole harvinaista Nigeriassa, joka on sekä allekirjoittanut että ratifioinut esimerkiksi kidutuksen vastaisen kansainvälisen CAT-sopimuksen.
Siksikö, että Akatugba odotti kahdeksan vuotta vankilassa ennen oikeudenkäyntiä? Se on Nigeriassa tavallista. Amnestyn Nigerian osaston mukaan vuonna 2014 vankiloissa olevista 38 000 vangista 70 prosenttia ei ollut saanut tuomiota – oikeudenkäyntiä voi joutua odottamaan yli kymmenen vuotta.
Kaikki nämä ihmisoikeusloukkaukset ovat siis epävirallista todellisuutta Nigeriassa.
Mutta miksi juuri Moses? Siksikö, että sekä kansainväliset sopimukset että Nigerian oma laki kieltävät kuolemantuomion langettamisen alaikäisenä tehdystä rikoksesta – ja kuitenkin niin meneteltiin Moses Akatugban kohdalla?
Akatugba itse ajattelee, että kyse on nimenomaan armosta ja iästä. Ja on eittämättä totta, että maailmalla inhimillisyyden ja oikeuden tajua sekä sydämiä kosketti syvästi se tosiasia, että Akatugba oli 16-vuotias päivänä, joka muutti kaiken.
”Minut piti elossa armo”
Teini-ikäinen Akatugba oli matkalla koulusta kotiin, kun joutui sivullisena tilanteeseen, jossa poliisit pidättivät kännykkävarkaudesta epäillyt miehet – ja samalla nuoren pojan. Kukaan ei kuunnellut häntä.
Akatugbaa pidettiin ensin kuulusteltavana ja kidutettavana poliisiasemalla: häntä esimerkiksi hakattiin, viilleltiin, ammuttiin ja häneltä revittiin kynsiä. Kidutuksen päätteeksi Moses Akatugba pakotettiin antamaan väärä tunnustus rikoksista, joihin hän ei ollut syyllistynyt ja joista hän ei ylipäätään edes tiennyt.
Sitten poika vietiin pieneen vankilaan maaseudulle.
”Luotin kansainväliseen painostukseen.”
”Muistan miten öisin saatoin herätä siihen, että joku huusi, että skorpioni tai käärme oli pistänyt. Monet olivat hyvin sairaita, ja ihmisiä kuoli jatkuvasti tauteihin esimerkiksi likaisen juomaveden vuoksi. Joimme vettä lammikosta, jossa karja ui”, Akatugba muistelee.
Akatugba toistaa jatkuvasti armon merkitystä: ”Minut piti elossa armo. Ihmisiä kuoli päivittäin, enkä saanut mitään hoitoa vammoihini.”
”Mutta tuli joka ajaa minua, ei suostunut tyytymään siihen, että elämäni olisi päättynyt niin. Että tällainen oli Moses Akatugba.”
Perhe ei tiennyt moneen kuukauteen, missä poika oli. Kun vanhemmat lopulta saivat tiedon, poika siirrettiin hieman inhimillisempiin olosuhteisiin kaupunginvankilaan. Siellä selli oli yksi huone, jossa oli vaihdellen 40–70 ihmistä. Jos perheenjäsen tai muu läheinen toi vangille viltin, lattialla saattoi nukkua siedettävästi.
Kului kahdeksan sitkeää vuotta. Hieman garria, papuja ja vettä, paljon rukoilua, vähän ulkoilua. Hyvinä viikkoina ulkoilemaan pääsi neljäksi tunniksi yhtenä päivänä viikossa. Huonoina viikkoina aika kutistui 25 minuuttiin. Aikamiehet kuolivat ympärillä: kuka ruoan puutteeseen, kuka tauteihin.
”En uskonut selviytyväni. Sydämen kylmettyminen on se, joka oikeasti tappaa vankilassa. Hetki, jolloin toivo kuolee”, Akatugba kuvailee pitkiä vuosia vankilassa. Hänen sydämensä piti lämpimänä uskonto. Nuorimies rukoili, lauloi ja mietiskeli paljon.
Tuli vuosi 2013 ja päivä, jolloin parikymppinen Moses Akatugba sai kuolemantuomion.
”Sinä päivänä menetin kaiken”, Akatugba sanoo. Hän ei mennyt enää ulos sellistä, sillä hän halusi vain pimeää.
Pysy järjissäsi ja luota meihin
On täytyny tuntua ristiriitaiselta tai hämmentävältä saada postia kaukaisesta Suomesta nigerialaiseen vankilaan?
”Ei. Se oli ihanaa”, Akatugba korjaa.
Nimittäin tieto siitä, että ihmiset eri puolilla maailmaa kirjoittivat Akatugban armahtamisen puolesta, avasi nuorenmiehen silmät.
Moses Akatugban paras ystävä oli päättäväisesti kehottanut toveriaan ulkoilemaan. Päivänä jolloin silmiä siristelevä nuorimies lopulta astui vankilan pihamaalle, hän sai kuulla, että jossain oli ihmisiä, jotka työskentelivät hänen armahtamisensa puolesta. Nigerialaisen HURSDEF-ihmisoikeusjärjestön johtaja Justine Ijeomah neuvoi myöhemmin puhelimessa: pysy järjissäsi, pidä huolta itsestäsi ja luota meihin.
Moses Akatugba toivoi niin paljon, että moni kuolemansellin vankitovereista piti häntä hulluna.
Tuo paikallinen ihmisoikeusjärjestö, ja myöhemmin myös Amnesty, oli aloittanut laajan kampanjoinnin Akatugban armahtamisen puolesta. Tähtäimessä oli yksi päivä. Kerran vuodessa, Nigerian itsenäisyyspäivänä, Deltan osavaltion kuvernööri armahti kuolemaantuomittuja.
”Tiesin että en ole yksin, että maailma on kanssani. Kun googlasin nimeni, se ja kuva kasvoistani näkyi kaikkialla, vierailla kaduilla, papereissa ja mainoksissa”, Akatugba sanoo.
Nigerialaisissa vankiloissa olevista 38 000 vangista 70 prosenttia ei ollut saanut tuomiota – oikeudenkäyntiä voi joutua odottamaan yli kymmenen vuotta.
Tuolloinen kuvernööri Emmanuel Uduaghan ilmoitti lokakuussa 2014 Nigerian itsenäisyyspäivänä, että on elämän puolella ja haluaa armahtaa Akatugban. Hänen kätensä olivat kuitenkin sidotut. Huolimatta lakimiehen ja ihmisoikeusjärjestöjen painostuksesta, hän ei voinut armahtaa ihmistä, jonka kuolemantuomion valitus oli oikeuden käsiteltävänä.
Mutta valituksen peruminen oli suuri päätös. Mikäli armahdusta ei tulisi, taistelu olisi ohi. Järjestötkin puntaroivat, voiko poliitikkoihin luottaa. Moseksen perhe pelkäsi, että kuvernööri ei pitäisi lupaustaan. He yrittivät suojella pojan elämää valitusmenettelyllä.
”Minun oli tehtävä muutos. Se oli hullua. Katkaisin välit vanhempiini, ja tein päätöksen siitä, että perun valituksen. Luotin siihen, että mikäli kuvernööri ei pitäisi lupaustaan, Amnesty jatkaisi työtään. Luotin kansainväliseen painostukseen.”
Järjestöt vetosivat kuvernööri Uduaghaniin, jonka virkakausi oli päättymässä. Hänen olisi viime töikseen armahdettava Akatugba. Todiste siitä, että valitus oli peruttu, vietiin kuvernöörin toimistoon viime hetkillä. Kului päivä. Kului toinen. Nuorimies laski päiviä. Kului kolmas päivä. Mitään ei kuulunut. Tuli kuvernöörin viimeinen työpäivä.
Kohti vapautta
”Niin, se oli elämäni onnellisin päivä”, Akatugba sanoo.
Hän oli koko päivän hermostuksissaan ja sai lopulta iltapäivällä tiedon armahduksesta. Ei fanfaareita, ei juhlallisia ilmoituksia: Akatugba löysi tiedon kuvernöörin Facebook-sivulta. Kun tieto armahduksesta levisi, kaikki vangit huusivat ilosta. Mutta Moses Akatugba oli hiljaa. Hänen oli vaikea uskoa, että armahdus oli totta. Vasta seuraavana päivänä Akatugba huomasi yllättäen, että hänen silmistään valui ilonkyyneleitä.
Hän asteli vankilasta ulos kesäkuussa 2015.
Kidutus on historiaa, kylmät lattiat ja kuolemansellien pimeys. Moses Akatugba nauttii siitä, että ihmiset monitorien takana eivät tarkkaile hänen jokaista liikettään. Hän asuu nykyisin Lagosissa ja on palannut kouluun. Akatugba irvistää. Koulunkäynti paljon nuorempien kanssa ei ole aina herkkua, ei vaikka oma pää on kirkas.
Moses Akatugban armahdus ja Suomen visiitti ovat kuin pieni ihme. Valokuvista tutut kasvot täydentyvät: Akatugba onkin tuollainen kesäkengissä ja tennissukissa lumihangessa tarpova nuorimies. Ennen kaikkea hänen läsnäolonsa on kuitenkin todiste ihmisoikeustyön aidosta merkittävyydestä.
Nuorenmiehen suunta on jo tulevaisuudessa, ja hyvä niin. Kotona Nigeriassa Moses Akatugba tekee työtä ihmisoikeusaktivistina HURSDEF-järjestössä ja Amnestyn paikallisryhmässä auttaakseen ihmisiä eli ”meitä, jotka olemme kuolemaantuomittuja”. Akatugba listaa monia ihmisiä, joiden vapauden puolesta on tehtävä töitä, kun hän palaa Nigeriaan.
Lisäksi Moses Akatugba haluaa olla esimerkki ja murtaa stigmaa, joka Nigeriassa kohdistuu vankilassa olleisiin ihmisiin. Jotkut ajattelevat heidän uusivan pahat tekonsa. Toiset ihmiset ajattelevat, että vangit ansaitsevat kohtalonsa – jopa kuoleman.
”Mutta monet meistä ovat viattomia. Minä en ole vapaa ennen kuin muutkin viattomat ovat. Vapaus ei ole yhtä kuin vankilasta vapautuminen. Vapaus on sidoksissa toisten ihmisten vapauteen.”
Teksti Marie Kajava
Kuvat Miikka Pirinen
Teksti on julkaistu alunperin Amnesty-lehden numerossa 4/2016.
