Asemaani ei heikennä se fakta, että vietän päiväni olemalla huolissani veljestäni ja muista perheenjäsenistäni, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa. Kun perhetilanne on näin monimutkainen, huumori on usein paras tapa lähestyä tilannetta. Vitsailemme joskus, että jos muu maailma ottaisi huomioon Amnestyn vaatimukset asevientikiellosta, veisin hänen aseensa ensimmäisenä.
Välitätkö heistä enemmän, kuin omasta kansastasi? Petturi.
Tässä osassa maailmaa huumori on keino selviytyä tilanteista, jotka ovat niin kammottavan surullisia. Tämän konfliktin aikana Israelissa on kuollut yli 1800 palestiinalaista, 64 Israelin sotilasta ja kolme siviiliä. Joka ikinen kuolema – lapsen, vauvan, vanhuksen, naisen, miehen, niin Gazassa kuin Israelissa – on tragedia.
Yleinen keskustelu Israelissa hakee suhteellisuutta: Jos sinun täytyy ilmaista surua Gazassa kuolleiden puolesta, älä sentään ole yhtä surullinen, kuin israelilaisen kuollessa. Ja ota huomioon, että se on myös Hamasin vika. Yksiselitteinen suru tarkoittaa sitä, että sinussa on jokin vialla; välitätkö heistä enemmän, kuin omasta kansastasi? Petturi.
Samalla, kuin kieltäydyn ottamasta osaa tällaiseen keskusteluun ja näen jokaisen elämän pyhänä ilman suhteellisuutta, kontekstia ja perusteluja, koen ihmisoikeuksista puhumisen hyvänä turvapaikkana. Samalla, kun ihmisoikeudet ovat laillinen viitekehys, ne ovat rakennettu korkeampien moraalikäsitysten varaan sellaisiksi, kun jokainen valtio voisi olla parhaimmillaan. Meidän pitäisi Israelissa olla erityisen kiintyneitä ihmisoikeuksiin, onhan ne luotu toisen maailmansodan jälkilöylyissä, maailman tapana sanoa ”ei koskaan enää”.
Valtiot kokoontuivat yhteen ja päättivät, että valtion vallalla omaan kansaan täytyy olla rajoja, samoin myös niiden maiden kansoihin, joiden kanssa ovat sodassa. Sääntö on ollut olemassa juutalaisuudessa jo vuosisatojen ajan: Arvut Hadadit, yhteinen vastuu kaikkien ihmisten välillä. Tai kuten Amnesty International sitä kutsuu: solidaarisuus. Ideana on, että jokainen valtio puuttuu toistensa asioihin siinä määrin, että yhteiset oikeudet taataan jokaiselle ihmiselle kaikkialla maailmassa.
Israel on ollut johdonmukaisesti mukana luomassa ihmisoikeuksien työvälineitä. Tähän kuuluu esimerkiksi aktiivinen rooli pakolaisten oikeudellisen aseman vakiinnuttamisesta 1950-luvulla ja hyviä ensiaskeleita prosessissa kohti kansainvälistä asekauppasopimusta.
Silti, kuten olemme lukemattomia kertoja todistaneet, Israelilla on yksi standardi muulle maailmalle ja toinen itselleen. Selkeät ihmisoikeusloukkaukset leimataan poliittisiksi, jos ne ovat muiden valtioiden tekemiä ja tapahtuvat Israelissa. Jos kritisoit tällaisia tapahtumia, sinua syytetään ”kontekstin huomiotta jättämisestä” tai Israelin suosikilla: ”meidän kritisointi on antisemitismiä.”
Kello on 2.30 aamuyöllä ja olen juuri herättänyt 5-vuotiaan poikani.
Kello on 2.30 aamuyöllä ja olen juuri herättänyt 5-vuotiaan poikani. Pitelen häntä sylissäni porraskuilussa – annettujen ohjeiden mukaisessa suojassa – kun ohjussireeni ulvoo. Hetken päästä kuulemme muutaman äänekkään pamauksen, joiden toivomme olevan ohjuspuolustusjärjestelmän torjuntaraketteja; raketteja vastaan, joiden oli tarkoitus tappaa meidät.
Poikani viettää aamupäivänsä päiväkodissa, jossa kuulee meitä suojelevista sotilaista. Hän kerskailee setänsä olevan urhea sotilas. He piirtävät kuvia, jotka lähetetään armeijan yksiköihin ja ripustetaan tankkeihin ja tykkeihin. Illalla, taas yhden sireenin soidessa, poikani kysyy, onko Gazassakin sireenejä. Selitän, ettei Gazan lapsilla ole, kuten ei ohjuspuolustusjärjestelmääkään. ”Mikä sitten suojelee Gazan lapsia?” hän kysyy.
Näyttää siltä, että viimeisen suojan Gazan lapsille, minun lapselleni ja kaikille siviileille konfliktin molemmin puolin, on ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Toivon, että yhä useampi ihminen ympäri maailman toimisi. Että yhä useampi vaatisi siviileihin kohdistuvien hyökkäysten lopettamista ja että he vaatisivat omia maitaan hyödyntämään Kansainvälistä rikostuomioistuinta ja vaatisivat asevientikieltoja. Jotta me kaikki olisimme turvassa.
Yonatan Gher on Amnestyn Israelin osaston johtaja. Teksti on kirjoitettu elokuussa 2014, Gaza-Israel konfliktin aikana.
Amnestyn blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.