Molempia näitä tarvitaan, mutta ilman ihmisten liikehdintää, tahtoa ja halua muuttaa asioita ei olisi ammatillista ihmisoikeustyötä. Amnestyn palkkalistoilla olevat ihmiset, jotka tekevät ihmisoikeustyötä työkseen, eivät pystyisi sitä tekemään yksin. Tai pystyisivät, sikäli kuin rahoitus järjestyisi, mutta työltä putoaisi pohja: muutosta vaativien kansanjoukkojen voima.
Ajatus siitä, että oikeudenmukaisempi maailma voisi syntyä pelkästään ammattilaisten voimin, on pelottava ja omahyväinen, hiukan kuin jos vain ”naurun ammattilaiset”, klovnit ja koomikot, voisivat naurattaa.
Itselleni yhteiskunnallinen vaikuttaminen aikanaan alkoi 1980-luvun alussa niin idän kuin lännen ydinaseiden vastaisilla marsseilla. Ultra Bran kuuluisaa Kahdeksanvuotiaana kappaletta mukaillen minäkin kymmenen vuotta sanoittajaa Anni Sinnemäkeä vanhempana ”tiesin, että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen”. Mutta Helsingissä kanssani kahtena peräkkäisenä vuonna marssineet yli 50 000 ihmistä, ja samanlaiset vielä suuremmat väkijoukot eri puolilla Eurooppaa, saivat minut toisiin ajatuksiin, uskomaan, että kyllä tämä tästä vielä muuttuu paremmaksi. Yhdessä askeltaessamme kuljimme konkreettisesti kohti parempaa maailmaa. Kanssaihmisissä on voimaa, joka kantaa.
Mielenosoituksissa ja marsseissa löytyvää omakohtaista kokemusta yhdessä olemisesta voi kokea myös toisella tavalla. Käsin kirjoitetuissa kirjeissä on sitä samaa fyysistä läsnäoloa, niin kirjoittajalla kuin vastaanottajalla. Kun kirjoittaa jonkun vankilassa istuvan vapauttamiseksi, alun vieraasta tuleekin kanssaihminen. Ja vastaanottaja kokee tämän saman, ehkä jopa vielä voimakkaammin. Kirje on kuin toisen sinulle kutoma villasukka, jossa hän on ajatellut sinua jokaisen silmukan kohdalla.
Suurin vaikutus saadaan aikaan, kun tavallisten ihmisten into ja asiantuntijoiden osaaminen kietovat kätensä yhteen. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Viimeisen 14 vuoden aikana tekemämme työ naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi ei olisi saanut aikaan kaikkia lakimuutoksia ja käytännön muutoksia kuntatasolla, elleivät niin monet olisi liittyneet mukaan tukemaan ja tekemään yhdessä ammattilaistemme kanssa. Ei meillä myöskään olisi kansainvälistä sopimusta kidutusta vastaan eikä asekauppasopimusta, elleivät asiantuntijoiden ideat olisi saaneet miljoonia ihmisiä eri puolilla maailmaa liikkeelle vaatimaan niitä.
Minulla on tapana sanoa, että ihmisoikeustyössä ei saa pikavoittoja, pitää jaksaa puurtaa ja uskoa, ja ehkä lopulta vuosien kuluttua jokin on muuttunut. Voisin lisätä tähän, että ihmisoikeuksia ei voi vaatia ilman ihmisiä. Kiitos kaikille teille, tukijoillemme ja tekijöllemme, uskosta ihmiseen ja halusta puolustaa oikeuksia yhdessä muiden kanssa. Kanssaihmisissä on voimaa.
Frank Johansson
Kirjoittaja on Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja