Se oli näyttävä hetki. Yli 15 000 ihmistä osoitti syyskuun lopussa mieltään rasismia ja fasismia vastaan Helsingin Senaatintorilla. Peli poikki -mielenosoittajien mitta oli tullut täyteen, kun uusnatsiliikkeen jäsen oli pahoinpidellyt nuoren miehen Helsingin Asema-aukiolla.
Kansalaisaktivisti, tuottaja ja muusikko Aleksi Pahkala sekä muut vapaaehtoiset polkaisivat tapahtuman vauhdilla pystyyn. Yksityisten kansalaisten lisäksi mukana oli useita järjestöjä, kuten Ihmisoikeusliitto ja sen pääsihteeri Kaari Mattila. Hän on työskennellyt myös muun muassa Amnestyssa sekä ulkoministeriön asiantuntijana – pitkäjänteisessä työssä, jota tehdään tyypillisesti kaukana julkisuuden valokeilasta.
Peli poikki -mielenosoitus ei ollut ensimmäinen laatuaan. Yksityishenkilöiden järjestämistä tuhansien ihmisten protesteista on tullut Helsingissä varsin säännöllinen näky. Johtavatko ruohonjuuritason kansalaistempaukset todellisiin muutoksiin vai ovatko ne pikemminkin puuhastelua, joka voi varastaa huomion kansalaisjärjestöjen pitkän linjan työltä? Entä mistä niiden suosio kertoo?
Aleksi Pahkala
Uusi vanha ilmiö
Mielenosoitukset eivät tietenkään ole ilmiönä uusi. Kaari Mattila muistelee omia teiniaikojaan 1980-luvulla, jolloin hän osallistui Helsingissä muun muassa ydinvarustelun ja Etelä-Afrikan rotuerottelun vastaisille marsseille.
”Ehkä uutta on se, että mielenosoituksia on ollut järjestämässä niin ammattimaisia tuottajia ja markkinointi-ihmisiä”, Mattila pohtii.
Myös viestinvaihto ja joukkojen kokoaminen sujuvat sosiaalisen median ansiosta nopeammin, eikä mainostamiseen tarvita isoa budjettia. Aleksi Pahkalan järjestämät Peli poikki- ja Meillä on unelma -mielenosoitukset ovat koonneet yhteen kaikenikäistä ja -taustaista väkeä.
”Jengillä on kauhea tarve osallistua jollain tavalla kansalaistoimintaan. Peli poikki -mielenosoituksen vajaan sadan ihmisen ydinporukassa oli todella värikäs spektri”, Pahkala miettii.
Hänellä on tuntuma, että mielenosoituksen jälkeen jotain todella muuttui. ”Jälkikokouksessa moni sanoi, että viranomaiset ovat alkaneet suhtautua vihapuheeseen vakavammin. Kyllä se nosti päättäjiä varpailleen”, Pahkala kertoo
Suurmielenosoitusten saama huomio pakottaa myös poliitikot reagoimaan. Aika näyttää, johtavatko kauniit sanat tekoihin.
Esimerkiksi Poliisihallitus julkaisi marraskuussa 2016 toimintasuunnitelmansa, jossa käsitellään muun muassa internetin vihapuheen kitkemistä. Sitä, vaikuttavatko mielenosoitukset suoraan tällaisiin asioihin, on tosin vaikea sanoa. Perinteisillä kansalaisjärjestöillä on tavoitteensa ja toimintasuunnitelmansa, mutta tempauksilla ei yleensä ole mitattavia tavoitteita, joiden avulla vaikutuksia voisi arvioida.
Toisaalta mielenosoitusten ei välttämättä tarvitsekaan mullistaa maailmaa.”Jos viisikymmentä tai viisisataa ihmistä kokee voimaantuneensa hetkeksi, sekin voi jo olla riittävä tavoite”, Mattila miettii.
Pahkala kertoo, että Meillä on unelma -protestin jälkeen palkitsevimmat palautteet tulivat vähemmistöihin kuuluvilta ihmisiltä.
Useat sanoivat, että kun käveli mielenosoituksen jälkeisenä päivänä kadulla, tuntui ensimmäistä kertaa siltä, ettei tarvinnut pelätä.
”Se lämmitti hirveästi mieltä, vaikka eihän sitä itse pysty tajuamaan.”
Kaari Mattila
Mielenilmaukset keräävät huomiota
Suurmielenosoitusten saama huomio pakottaa myös poliitikot reagoimaan. Pahkala kertoo saaneensa palautetta useilta puoluejohtajilta, jotka ovat halunneet miettiä ratkaisuja rasismin torjumiseksi.
”Ainakin nimellisesti”, hän lisää. Aika näyttää, johtavatko kauniit sanat tekoihin.
Myös yritykset ovat kiinnostumassa mielenilmauksista ja niiden tarjoamasta julkisuudesta. Toisaalta niidenkin toiminta saattaa jäädä brändin kiillottamiseksi. Mattila huomauttaa, että tempauksien sponsoroinnista kiinnostuneet yritykset saattavat samaan aikaan lobata esimerkiksi vahvempia yritysvastuuseen liittyviä raportointivelvollisuuksia vastaan.
”Toki se, että yritykset liputtavat syrjintää vastaan yhdenvertaisuuden puolesta, voi olla tärkeä itseisarvo syrjityille ryhmille ja laajemminkin.”
Paljon julkisuutta saavissa kaupunkitempauksissa piilee sekä Mattilan että Pahkalan mielestä yksi vaara: ne voivat vetää huomion valokeilaa pois perinteisiltä kansalaisjärjestöiltä. Tästä puolestaan voisi seurata, että esimerkiksi valtio alkaisi rahoituksessaan suosia mediaseksikkäästi tarjoiltuja projekteja pitkäjänteisen järjestötyön kustannuksella.
”Siinä pitää olla tosi varovainen. Yritän aina muistaa sanoa, että meillä on järjestöjä ja organisaatioita, jotka tekevät todella paljon töitä – kuunnelkaa niitä ja antakaa niille rahaa”, Pahkala sanoo.
Pitkäjänteistäkin työtä tarvitaan
Pitkän aikavälin muutoksia saadaan harvemmin aikaan tempauksilla. Niihin vaaditaan vuosien ja vuosikymmenten työ, jota tekevät juuri kansalaisjärjestöt asiantuntijoineen.
”Meillä on unelma -mielenosoituksen myötä rasismi nousi isoksi puheenaiheeksi. Se on sinällään arvokas saavutus, mutta ei tarkoita sitä, että esimerkiksi työhönoton tai asumisen rakenteellinen rasismi muuttuu”, Mattila miettii.
Rasismia on vasta viime aikoina alettu käsittää yhteiskunnallisena ja rakenteellisena ongelmana. Asennemuutos ei ole tapahtunut tyhjiössä, vaan taustalla on ollut järjestöjen pitkä vaikuttamistyö.
”Pitkäjänteinen työ luo puskuria tunteiden politiikalle ja klikkijournalismille.”
Samanlaista kehitystä on nähty myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kohdalla. Loppuvuodesta 2014 eduskuntatalolla nähtiin iso mielenosoitus sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Aika oli sopiva ja poliittinen tavoite selkeä, mutta Mattila ei usko, että ihmiset olisivat lähteneet kaduille ilman järjestöjen ja aktivistien pohjatyötä.
”Aika on kypsä sellaiselle. Ihmiset ajattelevat, että minäkin haluan tulla mukaan ja olla osa edelläkävijäjengiä”, Mattila sanoo.
Mattila muistuttaa, että kansalaisaktivismi tarvitsee tapahtumajärjestämisen lisäksi asioihin raudanlujasti perehtyneitä asiantuntijoita, jotka osaavat tarvittaessa pistää päättäjät tiukoille. Sitkeä ja faktoihin perustuva asiantuntijatyö on tärkeää varsinkin nykyään.
”Pitkäjänteinen työ luo puskuria tunteiden politiikalle ja klikkijournalismille”, Mattila sanoo.
Tempaus yhdistää ihmisiä
Ison tempauksen jälkeen tunne voi olla hämmentynyt: miten tästä jatketaan? Porukka on kasassa, mutta sillä ei ole selkeää rakennetta, johtajaa tai edes yhdessä hyväksyttyjä tavoitteita.
Toisaalta mitään erityistä jatkoa ei ehkä tarvita. Moni ihminen käy mieluummin satunnaisesti mielenosoituksissa tai toimii säännöllisesti kuukausilahjoittajana kuin ryhtyy varsinaiseksi järjestöaktiiviksi – ja se on hyväksyttävää.
”Suomi on täynnä hienoja järjestöjä, mutta monet puuhailevat yksinään.”
”En tiedä, onko sillä väliä, kuinka paljon ihmiset osallistuvat eri kansalaisjärjestöjen toimintaan. Tarpeellista on se, että järjestöt saavat tilaa, niiden työtä kuunnellaan ja ihmiset tietävät, että sitä duunia on mahdollisuus tehdä”, Pahkala miettii.
Suuret tempaukset voivat paitsi tukea ja mainostaa perinteisiä kansalaisjärjestöjä, myös haastaa niitä ja kannustaa yhteistyöhön. Pahkalan mukaan kansalaisaktivistien järjestämät mielenosoitukset ovat yhdistäneet erilaisia järjestöjä ja aktivisteja.
”On onnistuttu jotenkin laajentamaan ympyröitä: hei, miksi ei tehdä kaikki yhdessä? Suomi on täynnä hienoja järjestöjä, mutta monet puuhailevat yksinään.”
Aktivismi jatkaa uudistumistaan
Jos kansalaisaktivismiksi lasketaan poliittisen vaikuttamisen lisäksi rahan lahjoittaminen ja vapaaehtoistyö esimerkiksi urheiluseuroissa, suomalaiset ovat pitkään olleet aktiivista kansaa. Mattilaa ilahduttaa etenkin se, että erilaisissa järjestöissä toimitaan taustaan tai varallisuuteen katsomatta.
Hänen kokemuksensa mukaan järjestötoiminnan suosio on kasvanut. Ihmisoikeusliittoon tulee aiempaa enemmän yhteydenottoja ihmisiltä, jotka haluavat olla mukana liiton toiminnassa eivätkä vain antaa rahaa.
”Muutosta tapahtuu koko ajan. Kansalaisyhteiskunnassa nousee uusia ilmiöitä ja joitakin kuolee. Se kuuluu luonteeseen ja on hyvä asia”, Mattila miettii.
Hän arvioi, että tulevaisuudessa myös suuret joukkokokoukset yleistyvät Etelä-Euroopan malliin.
”Luulen, että mielenosoitus palaa keinovalikoimaan isosti.”
Aleksi Pahkala puolestaan toivoo tulevaisuuden aktivismilta lisää pieniä tekoja: kulutusvalintoja, syrjintään puuttumista kaduilla tai yhteisistä asioista päättämistä vaikkapa taloyhtiön kokouksessa.
”Toivon, että aktivismi olisi itsestään selvää ihmisten arjessa.”
Teksti Anu-Elina Ervasti
Kuvat Mari Waegelein
Teksti on julkaistu alunperin Amnesty-lehden numerossa 4/2016