Suomen puolivuotinen pesti Euroopan unionin neuvoston puheenjohtajamaana päättyi vuodenvaihteessa. Ajoitus ei ollut helppo: Suomessa järjestettiin huhtikuussa eduskuntavaalit ja uusi hallitus nimitettiin vain hieman ennen puheenjohtajakauden alkamista. Niin ikään vastavalittu EU-parlamentti aloitteli sekin vielä toimintaansa, vanha komissio väistyi ja uusi pääsi aloittamaan vasta joulukuun alussa. Suomen kaudella ei siis juurikaan ollut lakialoitteita eteenpäin vietäviksi, mikä on perinteisesti ollut EU-puheenjohtajuuden keskeisiä tehtäviä.
Samantekeväksi suvantovaiheeksi Suomen puheenjohtajakautta ei kuitenkaan voi kutsua. Se osui keskelle lukuisia paikallisia ja globaaleja haasteita, kuten ilmastonmuutos, jumiutuneet neuvottelut unionin yhteisestä turvapaikkapolitiikasta, tiettyjen jäsenvaltioiden huolestuttava oikeusvaltiokehitys, kasvavat jännitteet maailman suurvaltojen välillä ja konfliktit EU:n lähialueilla. Uuden komission valinnan lisäksi huomiota muilta tärkeiltä teemoilta vei odotetusti Britannian pitkittynyt EU-eroprosessi.
Vaikka kiertävän puheenjohtajamaan tehtävät ovat vuoden 2009 Lissabonin sopimuksen myötä vähentyneet, oli EU-puheenjohtajakausi Suomelle loistava tilaisuus erottua edukseen tuomalla ihmisoikeusmyönteisempää politiikkaa unionin päätöksentekoon. Ihmisoikeusnäkökulmasta tärkeitä vaikuttamisen teemoja olivat etenkin Euroopan unionin oikeusvaltiokehitys, ihmisoikeuspuolustajien asema, pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeudet ja ilmastonmuutos. Näissä asioissa Suomen kauteen mahtui sekä onnistumisia että epäonnistumisia.
Oikeusvaltion toteutuminen ei ole itsestäänselvyys
EU:n yhteisten perusarvojen toteutumisen edistäminen ja etenkin oikeusvaltioperiaatteen vahvistaminen oli tärkeässä roolissa Suomen puheenjohtajakauden ohjelmassa. Siinä Suomen voidaan olosuhteisiin nähden sanoa onnistuneen hyvin. Käytännössä Suomi edisti jäsenmaille maksettavien tukien, kuten rakennerahastovarojen kytkemistä EU:n perusarvojen noudattamiseen ja aloitti Unkarin kuulemiset osana niin sanottua artikla 7:n mukaista menettelyä. EU:ssa on käynnistetty sekä Puolan että Unkarin kohdalla perussopimuksen 7. artiklan mukaiset järeät menettelyt, sillä maiden epäillään rikkoneen Euroopan unionin perustana olevia arvoja.
Unkarissa on vuodesta 2010 tehtyjen lukuisten lakimuutosten avulla keskitetty valta nyt ja tulevaisuudessa tiukasti pääministeri Viktor Orbánin puolueen käsiin. Samaan aikaan media on alistettu valtion hallintaan ja kansalaisyhteiskunnan toimintaa rajoitettu. Puolassa taas useita maan oikeuslaitoksen riippumattomuuden vaarantavia lakimuutoksia on saatettu voimaan Euroopan unionin oikeusvaltioperiaatteen vastaisesti. Oikeusvaltioperiaatteeseen sisältyvät esimerkiksi riippumaton tuomioistuinlaitos ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen.
Vaikka kurinpitomenettely Unkaria kohtaan käynnistettiin jo edellisenä vuonna, ei tullut yllätyksenä, ettei itsekin oikeuslaitoksensa riippumattomuutta kaventanut edellinen puheenjohtajamaa Romania järjestänyt Unkarin kuulemista. Suomen seuraajan Kroatian ei uskota senkään olevan tässä järin aktiivinen, ellei sitten EU-parlamentin suunnasta nähdä voimakasta painostusta. Puolen vuoden päästä puheenjohtajan pestin ottaa kuitenkin vastaan Saksa, jonka kaudelta voidaan taas odottaa jatkoa Suomen viitoittamalle tielle oikeusvaltioperiaatetta vahvistavissa toimissa.
Unkari ja Puola vastustivat odotetusti Suomen puheenjohtajakauden tavoitetta sitoa EU-tukirahat oikeusvaltioperiaatteen noudattamiseen. Pääministeri Viktor Orbán on sittemmin useaan otteeseen arvostellut Suomea julkisuudessa – valtiota lähellä olevan unkarilaismedian säestämänä – ja muun muassa väittänyt, että Suomellakin on ollut ongelmia noudattaa oikeusvaltioperiaatetta.
”Se, että Suomelle on tullut Unkarilta kovia kommentteja, korostaa omalla tavallaan Suomen roolia, että jotain on tosiaan tehty”, toteaa Amnestyn Suomen osaston ihmisoikeuspuolustajatyön asiantuntija Anu Tuukkanen.
Tuukkasen mielestä Suomessakin olisi silti syytä käydä enemmän keskustelua oikeusvaltioperiaatteen toteutumisesta ja tarkastella Suomen järjestelmää sillä ajatuksella, voisiko Puolan tai Unkarin tie olla mahdollinen uhkakuva myös meillä. Amnestyn Suomen osaston oikeudellinen asiantuntija Kaisa Korhonen on samaa mieltä.
”Pohjoismaissa tuudittaudutaan liikaa siihen, että ollaan malliesimerkkinä kaikessa eikä oteta aina huomioon sitä, että sellaisena pysyäkseen täytyy myös tehdä jotain”, hän sanoo.
Näitä kysymyksiä pohtiessa Suomea ei tulisikaan verrata siihen, mitä Unkari on nyt, vaan siihen, mitä maa oli vielä 10 vuotta sitten. Etenkin kansalaisyhteiskunnan olisi Korhosen mukaan syytä pitää Suomen tilannetta silmällä ja reagoida nopeasti mahdolliseen huonoon kehitykseen. Suomessa jo tapahtuneesta huolestuttavasta kehityksestä voidaan nähdä esimerkkinä turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa merkittävästi heikentäneet toimet viime vuosina, joita onneksi ollaan nyt osittain vetämässä takaisin.
Unkarissakin muutokset tapahtuivat vaiheittain, eivät kertarysäyksellä. Puolassa tilanne on jokseenkin toisenlainen, sillä siellä on tehty selkeämmin EU-oikeuden vastaisia päätöksiä oikeuslaitosten suhteen.
Kansalaisyhteiskunta päättäjien pöydissä
Ihmisoikeusnäkökulmasta toinen onnistuminen Suomen puheenjohtajakaudella voidaan nähdä kansalaisyhteiskunnan osallistamisessa. Amnestyn Suomen osasto vetosi jo hyvissä ajoin Suomen hallitukseen, että se loisi puheenjohtajana esimerkillään käytäntöjä ihmisoikeuspuolustajien säännölliselle kuulemiselle EU:n päätöksenteon pöydissä ja edistäisi sitä, että ihmisoikeudet saataisiin läpileikkaavaksi teemaksi EU:n ulkopolitiikassa.
Elokuun lopussa Helsingissä pidetty epävirallinen ulkoasiainneuvoston kokous tarjosi ihmisoikeuspuolustajien kuulemiselle sopivat puitteet. Varsinaisen kokouksen ohjelmaan puheenjohtajamaalla ei ole juuri sanottavaa, sillä siitä päättää EU:n ulkosuhdehallinto. Kokouksen yhteydessä pidetyn lounaan järjestelyistä sen sijaan on vastuussa isäntämaa itse.
Ulkoministeri Pekka Haaviston isännöimän ministerilounaan teemaksi valittiin ihmisoikeuspuolustajien tukeminen ja tilaisuuteen kutsuttiin – ensimmäistä kertaa EU:n historiassa – myös kansalaisyhteiskunnan edustajia. Näkemyksistään kertomassa ja ministereiden kysymyksiin vastaamassa oli neljä ihmisoikeuspuolustajaa eri maista: suomalainen Amu Urhonen, ukrainalainen Vitalina Koval, bahrainilainen Nedal al-Salman ja zimbabwelainen Memory Bandera.
Kansalaisyhteiskunnan edustajia kutsuttiin myös lokakuussa pidettyyn epäviralliseen EU:n ihmisoikeustyöryhmän kokoukseen. Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson esitteli kokouksessa Amnestyn tuoreen raportin, joka käsittelee EU:n ihmisoikeuspuolustajia koskevien suuntaviivojen toimeenpanoa viidessä maassa viiden vuoden ajalta.
Suuntaviivat ovat EU-maiden edustustoille annettuja suosituksia ihmisoikeuspuolustajien tukemiseksi kolmansissa maissa unionin ulkopuolella. EU:n sisäpuolella toimivien ihmisoikeuspuolustajien tukemiseksi ei ole vastaavaa ohjeistusta.
Amnestyn Suomen osaston ihmisoikeuspuolustajatyön asiantuntija Anu Tuukkanen toteaa, että yksi EU:n ihmisoikeuspuolustajia koskevien suuntaviivojen lähtökohdista on se, että ihmisoikeuspuolustajia kuullaan – ensisijaisesti tietenkin heidän kotimaissaan EU-maiden edustustojen toimesta. Seuraava askel on heidän äänensä saaminen kuuluviin myös kansainvälisillä vaikuttamisen foorumeilla.
”Se, että ihmisoikeuspuolustajia kutsuttiin suoraan päättäjien pöytiin, osoittaa, että heille annetaan sitä arvostusta ja tunnustusta, joka heidän työlleen kuuluu.”
Tuukkasen mukaan ihmisoikeuspuolustajien tukeminen EU:n ulkopuolella on kuitenkin riidattomampi asia, kun ihmisoikeuspuolustajien tukeminen EU:n sisällä. Jälkimmäiseen liittyvistä ongelmista kertoo etenkin viime vuosina eurooppalaiseen kansalaisyhteiskuntaan kohdistunut solidaarisuuden kriminalisointi: esimerkiksi merihätään joutuneita pakolaisia vapaaehtoisina Lesboksen saarella auttaneet Sarah Mardini ja Seán Binder ehtivät istua yli 100 päivää kreikkalaisessa vankilassa, ennen kun heidät vapautettiin takuita vastaan joulukuussa 2018. Nuoria uhkaa edelleen jopa 25 vuoden vankilatuomio ”ihmissalakuljetuksesta”.
”Onko EU uskottava toimija, jos sen jäsenet tekevät ihmisoikeuspuolustajille samaa, mitä EU vastustaa joissain muussa maassa? Voidaanko arvostella ihmisoikeuspuolustajien työn kriminalisointia esimerkiksi Venäjällä, jos Kreikassa vangitaan aktivisteja humanitaarisesta työstä?” Tuukkanen kysyy.
Sittenkin vastuunpakoilua vastuunkannon sijaan
Suomen toimet Euroopan unionin yhteisen maahanmuuttopolitiikan edistämisessä sen sijaan jäivät heppoisiksi. Neuvottelut ovat olleet jumissa jo vuosikausia, eikä sopimukseen esimerkiksi pysyvästä tavasta helpottaa paljon turvapaikanhakijoita vastaanottavien maiden tilannetta ole vieläkään päästy. Sen sijaan unionin toimesta on päädytty lähinnä rajoittamaan turvapaikanhakijoiden liikkumista, vahvistamaan rajavalvontaa ja ulkoistamaan vastuuta turvapaikanhakijoista kolmansille maille, kuten Turkille ja Libyalle.
Kesällä 2019 Italia ja Malta estivät siirtolaisia ja turvapaikanhakijoita Välimereltä pelastaneita aluksia pääsemästä satamaan. Maat ilmoittivat päästävänsä ihmiset maihin sillä ehdolla, että muut EU-maat lupautuvat ottamaan tulijat vastaan. Ihmisten sijoittamisesta sovittiin lopulta laiva kerrallaan. Suomi otti tuolloin vastaan 13 Välimereltä pelastettua turvapaikanhakijaa.
Vaikka EU:n yhteisten sääntöjen ja jäsenmaiden välisen vastuunjaon kehittäminen on vaikeassa neuvottelutilanteessa, Suomella oli mahdollisuus edistää väliaikaista ratkaisua Välimerellä pelastettujen turvapaikanhakijoiden sijoittamiseksi ja auttaa näiden hädässä olevien ihmisten tilannetta. Kun Saksa, Ranska, Italia ja Malta syksyllä ehdottivat väliaikaisen vastuunjakomenettelyn käyttöönottoa Välimereltä pelastettujen ihmisten jakamiseksi EU-jäsenmaiden kesken, edisti Suomi kyllä keskusteluja aiheesta, mutta ei kuitenkaan itse ottanut osaa sovittuun menettelyyn ja ihmisten vastaanottoon.
Amnestyn Suomen osaston oikeudellisen asiantuntijan Kaisa Korhosen mukaan Suomen toiminta puheenjohtajakaudellaan onkin ollut turvapaikka-asioissa pettymys. Odotukset olivat eduskuntavaalien jälkeen korkealla, mutta tähänastisen perusteella Korhosen mielestä näyttää vahvasti siltä, ettei Suomen linja ole juuri muuttunut sitten edellisen hallituksen, vaikka uusi hallitusohjelma osin muuta antoikin ymmärtää.
EU-puheenjohtaja ei voi hänen mukaansa paeta vastuutaan neutraalin roolinsa taakse.
”Jos puheenjohtajamaa sanoo edistävänsä jotain asiaa, pitäisi voida olettaa sen myös itse olevan siinä mukana – eikä näyttävän aivan päinvastaista esimerkkiä muille maille jäämällä pois”, Korhonen sanoo.
Vähäisen osallistujajoukon lisäksi väliaikaisen vastuunjakomenettelyn ongelma on sen maantieteellinen rajaus: Sen ulkopuolelle jäisi Kreikka, jonne alkoi viime vuonna tulla taas aiempia vuosia enemmän turvapaikanhakijoita. Lukuisat ihmiset jäivät jumiin Kreikan saarille jo Turkin kanssa vuonna 2016 tehdyn palautussopimuksen jälkeen, sillä Kreikan viranomaiset eivät ole juurikaan palauttaneet tulijoita Turkkiin. Vaikka olosuhteet Turkissa olisivat todennäköisesti vielä huonommat, on tilanne myös esimerkiksi Kreikan Lesboksella kestämätön: saarella sijaitsevaan Morian leiriin on majoitettu jopa 19 000 ihmistä, vaikka sen tilat on suunniteltu vain kolmelle tuhannelle.
Kreikka on vedonnut muihin EU-maihin, että nämä auttaisivat ottamalla Kreikasta vastaan edes yksintulleita lapsia. Suurin osa jäsenmaista ei vastannut pyyntöön mitenkään. Myös Suomi kieltäytyi, vaikka lasten olot Kreikan saarilla ovat katastrofaaliset.
Myöskään yhteistyölle Libyan rannikkovartioston kanssa ei ole tiedossa muutosta. EU tukee Libyan rannikkovartiostoa siinä, että se estäisi siirtolaisia kuljettavien alusten pääsyn Libyasta kansainvälisille vesille. Libyassa ei ole turvapaikanhakijoiden tai ihmiskaupan uhrien oikeuksia suojaavaa lainsäädäntöä, mikä on altistanut siirtolaiset ja pakolaiset vakaville ihmisoikeusloukkauksille, kuten kidutukselle.
”Tukiessaan Libyan rannikkovartiostoa siinä, että Libyan pidätyskeskuksista pakenevia pakolaisia ja siirtolaisia otetaan kiinni ja viedään takaisin näihin pidätyskeskuksiin, EU on osasyyllinen Libyan tekemiin ihmisoikeusloukkauksiin”, Korhonen huomauttaa.
YK:n ilmastokokouksessa EU erottui edukseen muiden saastuttajien rinnalla
Suomen keskeisiä tavoitteita puheenjohtajakauden ohjelmassa oli myös vahvistaa Euroopan unionin roolia globaalina ilmastojohtajana ja saada kaikki sen jäsenmaat sitoutumaan tavoitteeseen alueen hiilineutraaliudesta vuoteen 2050 mennessä. Suomen astuessa puheenjohtajan saappaisiin tavoitetta kannattivat jo lähes kaikki unionin jäsenmaat Tšekkiä, Viroa, Unkaria ja Puolaa lukuun ottamatta.
Syksyn aikana EU:ssa pyrittiin Suomen johdolla löytämään keinoja konsensuksen saavuttamiseksi. Edistystä tapahtui, sillä Suomen puheenjohtajakauden lopussa jäljellä oli enää yksi vastarannankiiski: Puola tuottaa neljä viidesosaa energiastaan hiilellä ja sen mukaan uusiutuviin energialähteisiin siirtyminen samassa tahdissa muiden kanssa tulisi sille rahoituslupauksista huolimatta liian kalliiksi.
Puola sai lopulta poikkeusluvan määrittää itse aikataulunsa, mutta EU julisti siitä huolimatta joulukuussa päässeensä sopuun yhteisestä tavoitteesta. Käytännössä neuvotteluja jatketaan edelleen kesäkuun huippukokouksessa.
”On tärkeää, että silloin sovitaan konkreettisesta ja riittävän kunnianhimoisesta päästövähennysprosentista”, Amnestyn Suomen osaston ihmisoikeustyön johtaja Niina Laajapuro painottaa.
Euroopan komissio julkaisi joulukuussa kaikki talouden alat läpäisevän vihreän kehityksen ohjelman, johon sisältyy muun muassa ehdotukset eurooppalaisesta ilmastolaista, huomattavasta rahoituksesta sekä oikeudenmukaisen siirtymän mekanismista.
”Toimenpide-ehdotukset ovat hyviä, mutta komission esittämä tavoite vähentää EU:n päästöjä 50% vuoteen 2030 mennessä on riittämätön, kun ilmaston lämpeneminen halutaan rajoittaa 1,5 asteeseen”, Laajapuro toteaa.
YK:n ilmastokokouksessa Madridissa saatiin pian kuitenkin huomata, että EU erottui sisäisistä jakolinjoistaan huolimatta maailmalla edukseen. Erityisesti muut suuret saastuttajat, kuten Australia, Brasilia, Intia, Kiina, Saudi-Arabia, Venäjä ja Yhdysvallat keskittyivät kokouksessa pakoilemaan vastuutaan ilmastonmuutoksen seurauksista.
WWF:n ilmastoasiantuntija Mia Rahunen totesi epäonnistuneen kokouksen jälkeen julkaistussa tiedotteessa olevansa tyytyväinen siihen, että EU puolusti Madridissa ilmastotoimien uskottavuutta ja vaati ympäristötavoitteiden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden turvaamista. Amnestyn Laajapuro on samaa mieltä, mutta olisi silti toivonut EU:n saavan enemmän aikaan:
”Vaikka EU teki monella tapaa hyvää työtä neuvotteluissa, se ei kuitenkaan antanut uutta lupausta päästövähennyksistä. Olisin myös toivonut EU:lta ja Suomelta vahvempaa otetta ihmisoikeudet turvaavan mekanismin luomisen puolesta, kun käytiin neuvotteluja Pariisin sopimuksen artikla 6:n toimeenpanoa koskevista säännöistä.”
Teksti: Emma Vepsä