Ulkona paukkuu pakkanen. Ovi käy. Nainen nuhtelee sisään saapuvaa nuorta miestä, jolla ei ole lapasia käsissään. Kaisa Tamminen on kuin äiti Afganistanista ja Irakista tulleille nuorille miehille – se käy luokanopettajalta luontevasti.
Kyyjärvi on hiljainen ja iltataivas musta. Tammisen keittiössä ilma on kuuma, kostea ja täynnä erilaisten mausteiden vivahteita. Keittiössä ja olohuoneessa häärää Tamminen ja yhteensä 12 miestä. He ovat turvapaikanhakijoita, joista suurin osa on asunut Kyyjärvellä jo vuoden ajan.
Vaikka elämä on odotustilassa, miehet ovat kotiutuneet Keski-Suomen metsikköön. Hulppein sanakääntein suitsutettu piskuinen Kyyjärvi on paitsi ottanut turvapaikanhakijat avosylin vastaan myös sitoutunut tarjoamaan 20 kuntapaikkaa myönteisen päätöksen saaneille.
Pelonsekainen tilanne
Alku ei ollut Kyyjärvellä ruusuinen, kun vuonna 2015 suunniteltiin vastaanottokeskuksen perustamisesta.
”Tilanne oli vähän pelonsekainen Kyyjärvellä. Suomeen oli tullut paljon turvapaikanhakijoita, ja oli sattunut ikäviäkin juttuja. Ehkä siksi ihmiset olivat varpaisillaan: osa myönteisiä ja osa jyrkästi vastaanottokeskusta vastaan”, Saarijärven vastaanottokeskuksen johtaja Tomi Kuosmanen sanoo.
Kyyjärven kunnanvaltuusto äänesti kiperästi vastaanottokeskuksen puolesta.
”Tänne olisi tultu joka tapauksessa. Silloin oli pakko perustaa nopeasti vastaanottokeskuksia, sillä ihmisiä tuli niin paljon Suomeen hakemaan turvaa”, Kuosmanen sanoo.
Ei ole kunnan asia päättää, perustetaanko vastaanottokeskus, mutta kunta päättää esimerkiksi asuntojen antamisesta turvapaikanhakijoiden käyttöön – ja tietysti yhteistyö on helpompaa, jos asenne on myönteinen.
Lupasin naapurille, että äänestän ’ei’
Yksi kielteisesti äänestäneistä on valtuuston jäsen Helmi Kotanen, joka asuu aivan vastaanottokeskuksen vieressä. Hänellä ei ollut varsinaista mielipidettä keskuksen perustamisen suhteen, mutta lähellä asuvien ihmisten mielipiteet vaikuttivat.
”Naapuri oli sitä mieltä, että jos vastaanottokeskus tulee tuohon ihan viereen, niin se saattaa aiheuttaa häiriöitä. Lupasin naapurille, että äänestän ’ei’”, Kotanen sanoo.
Myöhemmin Kotasta on kaduttanut. Hän on aina pyrkinyt elämään niin, ettei suhtaudu mihinkään kielteisesti, vaan yrittää löytää muita ratkaisuja. Mutta kun ei ollut parempaa tietoa, oli vain epävarmuus ja pelko.
Turvapaikanhakijat tulivat naapuriin, ja Kotanen on heiluttanut kättään tiellä tervehdyksen merkiksi. Hän on lukenut paikallisesta mediasta Nopola Newsistä, että turvapaikanhakijat on otettu hyvin vastaan.
”Itse olen lähinnä kotona ja töissä. Minä en ole semmoinen kyläluuta. Se on minun oma vikani: kun olen tämmöinen erakko, niin en ole sillä tavalla tutustunut heidän kanssaan”, Kotanen sanoo.
Ensimmäiset päivät Kyyjärvellä
”Sataa lunta. Minä kävelee kauppaan, ja se on tosi kaukana. Minulla on hyvä englanti, mutta kukaan ei puhu minulle”, nykyisin sujuvaa suomen kieltä puhuva Noor Muhammad Noori kuvailee ensimmäistä päivää Kyyjärvellä.
Itäisestä Afganistanista paenneen, 25-vuotiaan nuorenmiehen elämä kuitenkin muuttui. Kotoutumisen keskiössä on ollut ystävyys. Kun vastaanottokeskus kerran päätettiin perustaa Kyyjärvelle, kunnan asukkaat käärivät hihansa.
”Minulla on uusi perhe, ja se on auttanut kielen oppimiseen ja arjessa selviytymiseen. Totta kai haluaisin jäädä Kyyjärvelle”, Noori sanoo.
”Meillä on Suomessa sanonta, että ensivaikutelman voi tehdä vain kerran, ja Kyyjärvellä tässä onnistuttiin loistavan hyvin. Yhteisön aktiivisuus on ollut hienoa, ja kunnanjohtaja Eero Ylitalo ansaitsee kaikki pisteet”, Tomi Kuosmanen sanoo.
Tiedän, miten vaikea on sopeutua
Kasvottomissa suurissa kaupungeissa turvapaikanhakijoiden voi olla vaikea löytää ystäviä tai yhteisöä. Kyyjärvellä ihmiset tuntevat toisensa ja asioista voidaan sopia vailla raskasta byrokraattista koneistoa. Turvapaikanhakijoilla on nimet, kasvot, historia, tulevaisuus ja he liikkuvat kadulla toisten joukossa.
”Ajattelin, että on ihanaa, jos voin olla ystävä turvapaikanhakijalle. Tiedän, miten vaikea on sopeutua ja kuinka ihminen tarvitsee arjessa rinnalla kulkijaa”, kertoo Tiina Liuhanen. Hän pitää sylissään neljän kuukauden ikäistä vauvaa Tiina Salimia.
Isiksen hyökkäyksiä ja uhkailuja paennut Salimin kurdiperhe on nimennyt Suomessa syntyneen vauvansa kyyjärveläisen Liuhasen mukaan. Viiden eri perheen ystävänä Liuhanen ajattelee, että hänen roolinsa on olla perheiden tukena ja auttaa arjessa. Ystävä rauhoittaa, kun elämä on raskasta. Sen sijaan esimerkiksi terveyteen, päiväkotipaikkoihin ja turvapaikkaprosessiin liittyviin asioihin hän on pyytänyt apua vastaanottokeskuksesta.
Tapetoiduilla seinillä on joulukoristeita. Halo Salim ja Chnar Rahman asuvat kolmen lapsen kanssa rivitaloasunnossa Kyyjärven keskustan tuntumassa. Tiina-vauvan isoveljet Rowiar ja Fiar Salim pelaavat kivi paperi sakset -leikkiä lattialla ja hörppivät cappuccinoa.
Sitten he jo kyllästyvät. Veljekset kirmaavat avaamaan joululahjoja, jotka vastaanottokeskusta pyörittävä Suomen Punainen Risti toimittaa hiukan myöhässä.
”Mikäs siellä!” kiljuu nuorempi veli.
”Auto!” huutaa vanhempi.
He juoksevat auton kanssa omille teilleen vikkelästi kuin elohopea. Chnar-äiti istuu sohvalla vakavana. Hänen on huolissaan pienestä Tiina-vauvasta, jolla on leikkauksen vaativa keuhkovika. Välimeren ylityksessä kahdeksannella kerralla onnistunut perhe sai loppuvuodesta 2016 kielteisen päätöksen.
”Muistan sen hetken. En saanut Chnaria rauhalliseksi. Hän oli kauhuissaan ja sanoi, että Tiina sinä et ymmärrä, ei lapset voi palata Irakiin, ei kukaan voi palata sinne!” Liuhanen sanoo.
Tuolloin hän jäi sanattomaksi eikä tiennyt, miten auttaa.
Perhe haluaisi jäädä Kyyjärvelle, sillä olo on turvallinen ja kunnasta löytyvät peruspalvelut. Myös perheen ystävä toivoo sitä. Liuhanen korostaa, että kunta ja asukkaat ovat saaneet turvapaikanhakijoilta paljon.
”Katukuvassa tervehditään useammin, jopa taputellaan selkään tai halataan. Joillekin vanhuksille se tervehdys voi olla päivän ensimmäinen tai ainoa”, Liuhanen sanoo.
Ystävyys ja työ yhdistävät
Turvakypäräpäiset miehet asentavat seinäelementtiin verkkoraudoitusta, viereisellä muotilla kovettuu betoni. Työmiehistä yksi on syntynyt Irakissa, yksi Suomessa ja kaksi Afganistanissa.
”Pelon kuopasta ymmärryksen kautta kohti lempeämpää suhtatumista lähimmäiseen”, Betset Oy:n toimitusjohtaja Lasse Happonen summaa muutosta ilmapiirissä.
Betset otti alkuvuodesta 2016 betonielementtitehtaalle turvapaikanhakijoita työharjoitteluun. Myöhemmin heistä osa on jatkanut työssä.
Kyyjärvellä oli rohkeita ihmisiä, jotka pelon sijaan tutustuivat
”Mediaryöpytys aiheutti Kyyjärvelläkin pelkoa. Valtio säätää lait, jotka koskevat tiettyjä asioita, mutta jokaisen ihmisen on muodostettava itse omat käsityksensä. Kyyjärvellä oli rohkeita ihmisiä, jotka pelon sijaan tutustuivat”, Happonen kuvailee.
Happonen korostaa, että tehtaan työntekijät oppivat tuntemaan turvapaikanhakijat työkavereina. Samalla he huomasivat, että tulijat halusivat kantaa kortensa kekoon, olla aktiivinen osa suomalaista yhteiskuntaa. Sillä tavoin pelon kuopasta noustiin: yhdessä työtä tekemällä, tutustumalla ihminen ihmiseen.
”Turvapaikanhakijoiden murheet ovat ihan eri kokoluokkaa kuin meidän. Mutta myös toisesta välittäminen on eri tasolla kuin meillä suomalaisilla kaiken tämän tehokkuuden keskellä. Jotain on jäänyt meiltä huomaamatta”, Happonen pohtii.
Ystävyys ja työ yhdistävät. Toisaalta Happonen korostaa sitä, että betonitehdas on ensisijaisesti työpaikka. Siellä tekevät työtä hyvät työmiehet.
Myös vastaanottokeskuksen johtaja Tomi Kuosmanen korostaa tavallisen arjen ja työn tärkeyttä. Esimerkiksi Kyyjärvellä ei ole ollut levottomuuksia eikä poliisia ole tarvittu. Vastaanottokeskuksen ja sen asukkaiden kannalta merkittävintä on, että ne eivät eristäydy – eivät fyysisesti eivätkä henkisesti.
Eloa ja väriä pieneen kuntaan
Huolimatta siitä, että Kyyjärven asukkaat ovat ottaneet turvapaikanhakijat omakseen, vastaanottokeskus on pian historiaa. Tieto keskuksen lakkauttamisesta tuli vuoden 2016 keväällä. Kuntalaiset vastustivat sulkemista ja toimittivat adressin sisäministerille ja maahanmuuttovirastoon. Kyyjärven vastaanottokeskus saa jatkaa Saarijärven alaisuudessa kesäkuuhun 2017.
Kun pakkanen laskee ja on aina valoisaa, Kyyjärven teillä ei nähdä turvapaikanhakijoita?
”Me menetämme paljon. Kovasti suren, jos meidän kylältä kaikki turvapaikanhakijat lähtevät ja elo sekä väri häipyvät katukuvasta kokonaan”, opettaja Kaisa Tamminen sanoo.
Tammisen perhe on ollut reilu vuoden ajan ystävänä nimenomaan yksintulleille nuorille miehille.
”Turvapaikkaa hakeville perheille oli jo aluksi paljon halukkaita ystäviä. Mutta kukaan ei puhunut näistä meidän – niin kuin itse sanomme – meidän pojista”, Tamminen sanoo.
Hänen perheessään on kolme saman ikäistä poikaa kuin turvapaikanhakijat.
”Jos omat poikamme joutuisivat lähtemään maailmalle, niin emmekö me toivoisi, että joku huolehtii ja välittää heistä, on heidän kanssaan ja tarjoaa heille hieman kotia?”
Kun Tammisten auto on pihassa, nuoret turvapaikanhakijat ovat aina tervetulleita. He ovat olleet remonttiapuna; on urheiltu, opeteltu suomen kieltä, käyty kauppareissuilla ja laitettu ruokaa. Tamminen korostaa, että yhdessä oleminen koostuu tavallisista asioista. Tärkeintä on se, että on tekemistä – ja tietysti suomen kielen oppiminen, luokanopettaja korostaa.
Kun ruoka on valmista, pöydän ääressä syödään ja puhutaan, tiedustellaan mitä toisen perheelle kuuluu, millainen on synnyinkodin tiskipöytä, uuni tai nuotio ja mikä on kenenkin lempiväri.
Yhteinen huumori helpottaa elämää
”Yhteinen huumori helpottaa elämää – ja tilannekomiikka! Jos on kulunut viikko, etten ole nähnyt poikia, on mentävä katsomaan, että mitä vastaanottokeskukselle kuuluu”, Tamminen sanoo.
Nykyään Kyyjärven vastaanottokeskuksessa ei ole enää työntekijöitä, ja Tamminen käy ”tarkastamassa”, että pojat ovat muistaneet siivota ja tehdä ruokaa. Hän on saanut antaa ainoastaan kehuja.
”Siinä on vapaaehtoistyön ydin: ilman sen suurempaa tarkoitushakuisuutta olen halunnut olla mukana heidän elämässään. Odotan, että positiivisen turvapaikkapäätöksen juhlia päästäisiin viettämään lisää. Vielä ei ole monia juhlia saatu viettää.”
Illallista kauhova Noor Muhammad Noori nyökkää ja laskee lusikkansa pirttipöydän toisella puolen.
”Aivan. Pitää tarkistaa tarkkaan se, mikä mies on ja kuka yksilönä. Ei vain yleistää, esimerkiksi mistä maasta hän tulee”, nuorimies sanoo.
Ensivaikutelma ratkaisee
Ulkona pakkanen kiristyy ja tähdet kimmeltävät. Lauma nuoria miehiä kiittää ruoasta, vie likaiset astiat keittiöön ja häipyy pimeään. He ovat matkalla urheiluhalliin pelaamaan lentopalloa.
Vastaanottokeskuksen johtaja Tomi Kuosmanen korostaa, että Kyyjärveltä ei yksikään turvapaikanhakija jatka matkaansa ajattelen, että suomalaisten kanssa ei pärjää, että suomalaiset eivät ole mukavia tai että ihmiset jopa vihaavat. Ensivaikutelmalla on merkitys.
”Myönteinen kokemus Suomeen saapumisesta, ajasta vastaanottokeskuksessa ja ihmisistä ympärillä on iso asia kotoutumisen näkökulmasta. Jos kokemus on kielteinen, niin vastaanottokeskuksesta voi lähteä ulos hyvin pettynyt, turhautunut ja jopa vihainen ihminen”, Kuosmanen sanoo.
Hänen mukaansa Kyyjärvi on loistava esimerkki hyvin hoidetusta vastaanottotoiminnasta. Sellainen tukee hyvää kotouttamista. Amnesty myönsi vuoden 2016 Kynttiläpalkinnon Kyyjärven kunnan asukkaille. Palkinto annetaan ihmisoikeuksien puolustamisesta, ja kyyjärveläiset saivat sen tunnustuksena myönteisestä ja kotouttamista edistävästä asenteesta turvapaikanhakijoita kohtaan.
Suomi sivistysmaana voi tarjota enemmän turvaa
Vaikka vastaanottokeskuksen toiminta loppuu, Kyyjärvi haluaa kantaa vastuunsa jatkossakin. Suomessa on pula kuntapaikoista. Myönteisiä oleskelulupapäätöksiä tehdään enemmän kuin on paikkoja, joissa ihminen voi aloittaa uuden arjen. Kyyjärvi on tässäkin suhteessa poikkeus Suomen kartalla: pieni 1400 asukkaan kunta sitoutui tarjoamaan kokoonsa nähden ennätykselliset 20 kuntapaikkaa – tämän valtuusto hyväksyi yksimielisesti. Kunta toivottaa oleskeluluvan saaneet tervetulleiksi ja kaipaa nimenomaan myönteisiä päätöksiä.
Kyyjärven harvaan asutussa maisemassa, ihmisten kodeissa ja työpaikoilla on takana vuosi, jonka aikana ennakkoluulot selätettiin; vuosi, joka muutti ja opetti paljon.
”Tämä on ollut älyttömän rikas vuosi. Omien lasten syntymien jälkeen rikkain!” Kaisa Tamminen sanoo.
Tamminen toivoo, ettei välittämisen ketju katkea. Hän kaipaa virkamiehiltä inhimillisyyttä ja sitä, että ajateltaisiin ihmisten elämää. Hän on kriittinen sen suhteen, että Irakin tai Afganistanin kaltaisiin valtioihin palautetaan kansainvälistä suojelua hakevia ihmisiä.
”Suomi sivistysmaana voi tarjota enemmän turvaa.”
Teksti: Marie Kajava, kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen. Artikkeli on julkaistu Amnesty-lehden numerossa 1/2017.
