Aloituspotkun jälkeen kreikkalainen jalkapallostadion hiljeni. Pelaajat istuutuivat alas, pallo lakkasi pyörimästä. Komean, kaksi minuuttia kestäneen pelinseisauksen takana olivat tammikuussa vastakkain pelanneet kreikkalaiset joukkueet AEL Larissa ja Acharnaikos. Istumaprotestilla haluttiin osoittaa solidaarisuutta Välimerellä henkensä menettäneille ja kiinnittää huomiota Eurooppaan saapuneiden pakolaisten asemaan.
Urheiluväen katseet kohdistuvat tänä kesänä jälleen Rio de Janeiroon. Elokuussa käynnistyvien kesäolympialaisten isännyydestä vastaavaa Brasiliaa ovat varjostaneet poliisiväkivalta ja pakkohäädöt.
Paitsi ihmisoikeusloukkausten, myös urheiluprotestien historiaan mahtuu monenlaista. Kuuluisimpia kannanottoja lienee esitetty Mexico Cityn vuoden 1968 olympialaisissa, joissa afroamerikkalaiset Tommie Smith ja John Carlos ottivat kantaa kotimaansa rotuerottelua vastaan kohottamalla nahkahanskoilla verhotut nyrkkinsä ilmaan palkintopallilla. Hieman tuoreempia esimerkkejä ovat mielenilmaukset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjiviä lakeja vastaan Yhdysvalloissa, jossa huipputason urheilijat ovat protestoineet näyttävästi myös maansa poliisiväkivaltaa vastaan.
Urheilijan näkökulmasta kannanotot eivät kuitenkaan ole täysin ongelmattomia.
”Osa urheilijoista on maksanut kalliin hinnan aktivismistaan. Poliittisista syistä Vietnamin sotaan lähtemästä kieltäytyneeltä nyrkkeilijä Muhammad Alilta riistettiin mahdollisuus nyrkkeilyn maailmanmestaruuteen vuosiksi”, sanoo urheiluoikeuteen perehtynyt lakimies Lassi Jyrkkiö.
Australialainen Peter Norman seisoi Smithin ja Carlosin kanssa palkintokorokkeella. Hänestä tuli nyrkkiprotestin jälkeen maansa urheilupiireissä persona non grata, koska hän tuki kaksikon elettä pitämällä palkintoseremoniassa Olympic Project for Human Rights -merkkiä rinnassaan.
”Australia ei valinnut häntä olympialaisiin enää koskaan sen jälkeen, vaikka suoritukset olisivat riittäneet kirkkaasti,” Jyrkkiö kertoo.
Urheilun epäpoliittisesta ihanteesta huolimatta politiikka on erottamaton osa urheilua. Myös kilpailuja järjestävät tahot joutuvat toisinaan ottamaan kantaa. Apartheid-politiikka sulki Etelä-Afrikan vuosiksi esimerkiksi olympialaisista. Olympiakisoja havittelevalle Saudi-Arabialle on ainakin julkisuudessa tehty selväksi, ettei kisojen myöntämiselle ole perusteita, ennen kuin naiset saavat kilpailla maassa.
Kansainvälisille urheiluareenoille mielenilmauksia ei kuitenkaan kaivata. Muun muassa Kansainvälinen Olympiakomitea linjaa poliittiset ja ideologiset kannanotot kisojen ulkopuolelle.
Rio de Janeiron kesäolympialaisiin parhaillaan valmistautuva uimari Ari-Pekka Liukkonen on osittain samoilla linjoilla. Vaikka Liukkonen arvostaa muun muassa ruotsalaisen korkeushyppääjä Emma Green Tregaron sateenkaariprotestia vuoden 2014 Moskovan MM-kisoissa, hän näkee urheilun ja politiikan erillään pitämisen perusteltuna. Kisojen aikana Green Tregaro herätti huomiota sateenkaaren värisillä kynsillään, joilla hän vastusti Venäjän syrjiviä homolakeja. Kannanotoissa on Liukkosen mielestä oltava tarkkana ja mietittävä, minkälaisia vaikutuksia niillä saattaa olla kilpailutuloksiin ja voivatko ne jopa estää muita kilpailemasta.
”Urheilijan ensisijainen tehtävä on keskittyä urheiluun.”
”Jos politikoinnille avataan kisoissa ovia, olemme hyvin pian tilanteessa, joka alkaisi näkyä myös kisatuloksissa. Niin sanotut poliittisesti oikeat urheilijat voittaisivat. Olympialaisiin osallistujat ja kisoja seuraavat tulevat ympäri maailmaa, ja jokaiselle asialle löytyy niin kannattajat kuin vastustajatkin”, Liukkonen summaa.
Lassi Jyrkkiön mukaan Kansainvälisen Olympiakomitean mielenilmaukset kieltävä sääntö on lain näkökulmasta ongelmallinen: ”Se on sääntönä melkein niin laaja, ettei se ole sääntö ollenkaan. Se antaa tulkitsijalleen hirveästi valtaa.”
Toisin sanoen politiikan oven näennäisesti kiinni pitävä sääntö voi oikeastaan avata oven poliittisille hylkäämisille eli ”urheilun riistämiselle urheilusta”. Jyrkkiö kuitenkin uskoo, että julkinen paine pitää viime kädessä huolta siitä, ettei väärinkäytöksiä tapahdu.
Kannanotot kisojen ulkopuolella ovat oma lukunsa. Sotšin kisojen aikaan otsikoihin nousseet Venäjän homopropagandalait saivat Liukkosen kertomaan julkisesti omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Ulostulon päällimmäisenä syynä oli oma urheilu-ura, mutta teko oli myös selkeä arvovalinta. Liukkonen halusi omalla panoksellaan osallistua seksuaalivähemmistöjen oikeuksista käytävään keskusteluun.
”Mietitään vaikka omaa lajiani eli 50 metrin vapaauintia, joka on maailmalla äärimmäisen kilpailtu. Lajin huipulla kaikkien urheilijoiden fyysinen kunto on käytännössä viritetty niin tappiin, että erot tulevat helposti psyykkiseltä ja sosiaaliselta puolelta. Silloin on hyvinkin oleellisessa osassa se, että urheilija pystyy olemaan oma itsensä”, Liukkonen toteaa.
Jotain asenneilmapiiristä kertoo se, että Liukkonen on ensimmäinen kaapista ulos tullut suomalainen huippu-urheilija. Teko sai osakseen valtavasti myönteistä palautetta.
”Se, että asia kosketti niin monia niinkin paljon – kyllähän se herätti itsenikin näkemään, miten tärkeästä asiasta loppujen lopuksi oli kyse”, Liukkonen sanoo. Hän toivoo aiheen hiljalleen arkipäiväistyvän niin, etteivät omat tai muidenkaan ulostulot nousisi enää uutisten otsikoiksi.
Urheilukisoihin kytkeytyvät ihmisoikeusloukkaukset tai kisojen järjestäminen ihmisoikeuksia loukkaavassa maassa eivät ole uusi ongelma. Sen enempää urheilijoilla kuin ihmisoikeusjärjestöillä ei ole sananvaltaa, kun kisaisännyyksistä päätetään. Taloudelliset intressit ajavat muun edelle ja korruptio rehottaa.
Rion kesäolympialaisten alla Amnesty on raportoinut pakkohäädöistä, ja järjestön arvion mukaan vuosien 2014 ja 2015 aikana Rio de Janeiron osavaltiossa on poliisiväkivallan seurauksena kuollut 1225 ihmistä. Väkivaltaa ei voi suoraan yhdistää kilpailujen valmisteluun, mutta tilastot kertovat kuitenkin järjestelmällisestä ja kohtuuttomasta voimankäytöstä.
”Kansainvälisten lajiliittojen tulisi miettiä tarkemmin, minkälaisiin paikkoihin kisoja myönnetään. Esimerkiksi se, että Norja vetäytyi vuoden 2022 talviolympiakisojen hausta, kertoo että nykyisellään olympialaisia ei oikein länsimainen demokratia pysty järjestämään. Kansainvälisen Olympiakomitean pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko tämä oikeasti se mitä halutaan”, Liukkonen sanoo.
Jyrkkiön mielestä ei pitäisi tuudittautua ajatukseen, että isot kansainväliset kattojärjestöt olisivat jonkinlainen asioiden oikein hoitamisen tai moraalin linnake.
Sen enempää urheilijoilla kuin ihmisoikeusjärjestöillä ei ole sananvaltaa, kun kisaisännyyksistä päätetään. Taloudelliset intressit menevät muun edelle.
”Raha on se syy, miksi maissa, joita kansainväliset toimijat yleensä hylkivät, järjestetään urheilutapahtumia. Kaikki kiteytyy urheilun kansainvälisten toimijoiden taloudelliseen intressiin.”
Mutta toivoakin on. Jyrkkiö nostaa esiin muun muassa kansainvälistä jalkapalloliitto Fifaa vavisuttaneen korruptioskandaalin, jonka seurauksena puheenjohtaja Sepp Blatter joutui väistymään.
”Kärjistäen voisi sanoa, että mitä vähemmän korruptoitunut järjestö, sitä ihmisoikeusmyönteisempi se on. Uskoisin, että esimerkiksi Qatarin kaltaiset tapaukset ovat vähenemässä”, Jyrkkiö viittaa Qatarissa vuonna 2022 järjestettäviin jalkapallon MM-kisoihin. Niiden järjestelyissä on ihmisoikeuksien toteutumisen suhteen epäonnistuttu täysin.
Sekä Liukkosen että Jyrkkiön mielestä on kaikkien etu, että myös valtiot, joiden toiminta on ihmisoikeusnäkökulmasta kyseenalaista, pidetään samojen päätöksentekopöytien äärellä. Oli kyse seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista tai naisten oikeudesta urheilla, hitaasti etenevää muutosta saattaa jouduttaa se, että kaikki maat ovat keskusteluissa edustettuina.
Yksilötasolla Liukkonen näkee yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien avautuvan ensisijaisesti aktiivisen urheilu-uran jälkeen.
”Urheilijan ensisijainen tehtävä on keskittyä urheiluun. Urheilusuorituksen optimointi on niin kokopäiväistä työtä, ettei aikaa ja energiaa voi oikein käyttää muuhun. Mutta jos urheilussa saavuttaa paljon, niin on myöhemmin sellaisessa asemassa, että ääntään on mahdollista saada kuuluville.”
Teksti Heidi Rostén
Kuvitus Heikki Rönkkö
Artikkeli on julkaistu Amnesty-lehden numerossa 2/2016.