Haravoimista, aktivismia ja sen varmistamista, että ihmisellä on ruokaa ja katto pään päällä. Suomalaisten ja afganistanilaisten yhteiselämä on monenlaista.
Suomen valtio palauttaa kansainvälistä suojelua hakevia ihmisiä turvattomaan Afganistaniin, mutta monet vastustavat menettelyä.
Kyse ei ole sen suuremmasta tai pienemmästä kuin siitä, että ihmiset ovat kohdanneet, tutustuneet, ystävystyneet ja elävät arkea yhdessä. Se voi tarkoittaa kodin jakamista, aktivismia rinta rinnan tai vaikkapa työn tekemistä.
***
”Tervetuloa! En olisi vielä pari vuotta sitten päästänyt ketään tänne, kun koti näyttää näin järkyttävän sotkuiselta”, sipoolainen Tiina Koivulintu naurahtaa.
Hän kertoo olleensa noihin aikoihin mitä tavallisin keskiluokkainen suomalainen nainen. Oli omistusasunto, aviomies, kaksi lasta, koira, Volvo ja illanistujaisia, joissa tarjottiin viiniä ja juustoja. Kaikki oli tiptop.
Sitten tuo tuttu ja turvallinen arki romahti, ja Koivulinnun perheen tärkeysjärjestys muuttui samoin kuin ajankäyttö.
Helsingin Rautatientorilla sijaitseva teltta oli kiinnostanut Koivulintua jo pitkään. Turvapaikanhakijoiden ja suomalaisten aktivistien Oikeus elää -mielenilmaus oli levittäytynyt kuukausien ajan torin eteläpäähän. Koivulintu oli kuitenkin ennakkoluuloinen ja pelkäsi hieman, koska teltan ympärillä näkyi niin paljon miehiä.
Eräänä iltana Koivulintu päätti uskaltautua teltalle, ja se muutti hänen elämänsä. Hän alkoi hahmottaa, mitä Suomi tekee turvaa hakeville ihmisille.
”Tapasin juuri Helsinkiin saapuneet kaksi irakilaista lasta ja heidän isänsä, ja sain isän lopulta vakuuttuneeksi, että Rautatientorin seutu ei ole hyvä paikka lapsille iltapimeällä. He tulivat luoksemme yöksi.”
Samana iltana Koivulintu tapasi myös Azar Akbarin, Afganistanista paenneen nuorenmiehen. Alkoi sitkeä turvapaikka-asioiden opetteleminen ja Maahanmuuttoviraston eli Migrin toimintaan tutustuminen. Koivulintu halusi auttaa Akbaria turvapaikkapapereiden kanssa ja löysi avuksi kunnollisen juristin entisen tilalle. Akbar oli hakenut turvapaikkaa, kun oikeus ilmaiseen oikeusapuun oli vielä voimassa kaikille.
On vaikea selittää Migrille, miten nopeasti jostakusta tulee sinun lapsesi. Äitiys ei ole genetiikkaa vaan rakkautta.
Akbar opetti Koivulintua uskonnoista, arjen jakamisesta ja eläimistä. Nuorimies muutti Sipooseen Koivulintujen luo.
”Ajatus rakkaudesta muuttuu tosi nopeasti. On vaikea selittää Migrille, miten nopeasti jostakusta tulee sinun lapsesi. Äitiys ei ole genetiikkaa vaan rakkautta”, Koivulintu sanoo.
Azar Akbarista tuli Koivulintujen perheenjäsen. Hän teki töitä siivoojana – työperusteista oleskelulupaa oltiin laittamassa vireille – ja asui Sipoossa elokuuhun 2017 asti. Sitten Akbar palautettiin Afganistaniin.
***
”Olin syyskuussa 2016 alaikäisten vastaanottokeskuksessa, kun kuulin mielenosoituksista pakkopalautusten lopettamiseksi”, kaarinalainen Ahmad Hosseini muistelee.
”Silloin tapasimme ensimmäisen kerran. Me kaikki olemme tutustuneet ja ystävystyneet yhteisen toiminnan kautta”, turkulainen Linda Bäckman sanoo.
We See You -aktivismi otti tuolloin ensiaskeliaan. Vain kuukautta aiemmin Bäckman ja Vaasassa asuva Lina Teir olivat pohtineet, mitä pitäisi tehdä turvapaikanhakijoiden tilanteen eteen. Oikeusavun leikkaukset olivat olleet viimeinen pisara oikeuksien kaventamisessa.
Aiemmin kansainvälistä suojelua hakevien ihmisten oikeusturvaa olivat kaventaneet muutokset Migrin maalinjauksissa, tilapäisen oleskeluluvan saamisen vaikeuttaminen ja humanitaarisen suojelun poistaminen laista. Alkusyksystä 2016 oikeusapua kiristettiin esimerkiksi rajaamalla oikeutta ilmaiseen avustajaan turvapaikkapuhuttelussa ja muuttamalla oikeusavustajien palkkiot kiinteiksi.
Bäckmanin ja Hosseinin kohtaamisesta on kulunut lähes kaksi vuotta. Nykyisin Turun We See You -ryhmässä on noin kymmenen aktiivista ihmistä, ja Vaasassa toimii oma ryhmänsä.
Bäckman ja Hosseini ovat Turun ryhmän aktivisteja ja toimivat rinta rinnan. He vaativat turvaa hakevien ihmisten tilanteen parantamista Turun kaupungin ja Suomen valtion tasolla. He järjestävät näyttäviä kulttuuritapahtumia, mielenosoituksia ja puhuvat päättäjille jopa Suomen eduskunnassa.
Bäckman kertoo, että vastaan on tullut hauskoja ja vaikeita tilanteita. Välillä vastuu tuntuu liian isolta ja aiheuttaa unettomia öitä. Mieluisaa puolestaan on arki, jolloin ryhmä tapaa ja suunnittelee toimintaa, grillaa yhdessä ja puhuu yhteiskunnallisista kysymyksistä kuten vaikkapa sote-uudistuksesta. Molemmat aktivistit ovat saaneet toiminnan kautta paljon uusia ystäviä, rohkeutta – ja tietoa.
”Jo se, että kerää ihmisiä yhteen ja tuo oikeaa tietoa, merkitsee paljon. Kun erilaiset ihmiset tutustuvat, ennakkoluulot poistuvat”, Hosseini sanoo.
”Tavoitteemme We See You -toiminnassa on nähdä toinen toisemme. Ylipäätään toisen ihmisen näkeminen on suuri asia”, Bäckman ajattelee.
We See You -aktivistit korostavat sen tärkeyttä, että niin sotaa paenneet ihmiset kuin päätöksentekijätkin nähdään yksilöinä.
Bäckman ja Hosseini ovat molemmat olleet kiinnostuneita yhteiskuntaan vaikuttamisesta jo pitkään. Bäckman oli vaihto-opiskelijana Iso-Britanniassa Birminghamin yliopistossa syksyllä vuonna 2013, kun Lampedusan saaren tapahtumat puhuttivat Eurooppaa. Satoja ihmisiä kuoli, kun siirtolaisia kuljettanut laiva upposi saaren edustalla Välimeressä. Yliopisto-opinnot perehdyttivät Bäckmania siirtolaisuuden ja pakolaisuuden tärkeisiin kysymyksiin.
Syksyllä 2015 Suomesta haki turvaa aiempaa enemmän ihmisiä. Bäckmanille vaikuttamistyö turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeuksien parantamiseksi oli itsestäänselvyys. Tai pikemminkin: hän ei pysty näkemään, miten ei olisi mukana tai miten turvapaikka-asiat eivät kuuluisi meille kaikille.
Myös Hosseini on kasvanut pohtien sitä, miten omaan tilanteeseen, yhteiskuntaan ja koko maailmaan voi vaikuttaa.
”Kun olin Afganistanissa koulussa, opettaja kysyi luokalta, että kuka ottaa vastuun siitä tai tästä. Minun käteni nousi aina ylös. En edes tiedä, että miksi”, Hosseini sanoo.
”Vastaanottokeskuksessa pelkäsin, etten koskaan opi suomen kieltä. Jos haluaa olla täällä ja vaikuttaa asioihin sekä tutustua ihmisiin, se on opittava. Kieli on tärkeä, muuten jäät yksin.”
Hosseini opetteli suomen sanoja ja liimasi sanastoja lasten vastaanottokeskuksen seiniin, jotta muutkin opettelisivat ne. Sellainen hän on. Hän oli myös ensimmäinen poika, joka pääsi kouluun. Kun suomen kieli oli hallussa, Hosseini alkoi järjestää afganistanilaisia kulttuuritapahtumia. Aika lasten vastaanottokeskuksessa oli hänen mielestään hyvää, sillä kaikki olivat yhdessä.
Todella yksinäistä oli vasta ajanjakso, jolloin Hosseini muutti omaan asuntoon, joka sijaitsi kaukana Turun keskustasta.
***
Ajatteleeko kukaan tarpeeksi työtä? Onko maahanmuutto jo nyt pienten paikkakuntien elinehto? Uppoaako Loimaa saveen?
Tällaisia kysymyksiä pyöri loimaalaisen Pauli Salmisen mielessä pari vuotta sitten, kun hän seurasi turvapaikka-asioita koskevaa uutisointia sanomalehdistä. Hän oli jo vuosia todistanut kotipaikkakuntansa autioitumista.
Vuotta aiemmin afganistanilaiset Morteza Jafari ja Muhammad Hazar olivat saapuneet Loimaan kansanopistolle opiskelemaan suomen kieltä. Turvaa Suomesta hakevat nuorukaiset eivät tunteneet toisiaan entuudestaan, mutta arki pienellä paikkakunnalla yhdisti. Pojat kaipasivat tekemistä koulun ulkopuolella.
Paimentolaiskulttuurissa kasvaneet Jafari ja Hazar pitivät tavattomasti koirista, joita Loimaalla tassutteli vastaan. He pyysivät saada ulkoiluttaa niitä. Ensin he tutustuivat Klemettien perheeseen, josta tuli poikien tukikohta. Koirien ulkoiluttaminen laajentui haravoimiseksi, mustikoiden poiminnaksi ja ystävyydeksi.
Hyvä levisi yhdestä talosta toiseen, pihapiiriin, kaduille ja koko kylään.
Pojat keräsivät viime syksynä tuhat litraa mustikoita. Kun he aikoivat lahjoittaa marjoja litra litralta ihmisille, jotka olivat tehneet heille hyvää, Pauli Salminen puuttui asiaan.
”Sanoimme ystäväni kanssa, että pistäkää pojat työllenne hinta!” hän muistelee hymyillen.
Salmisen elämän keskiössä on ollut työ, ja hän on tehnyt monenlaista työtä itsekin.
Ensin hän kouluttautui poliisiksi, mutta työ ei tyydyttänyt häntä. Salminen opiskeli oikeustiedettä ja valmistui varanotaariksi. Loimaalla hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten urastaan toimitusjohtajana elinkeinoelämässä.
Aikoinaan Salminen halusi kehittää Loimaan elinkeinoelämää. Hän myötävaikutti siihen, että alueelle tuli biisoni- ja strutsitiloja – luovuus lisääntyi Loimaalla.
Maaseutu on jälleen muutoksen edessä.
”Nyt se mahdollisuus on maahanmuutossa ja turvapaikanhakijoissa, se on ihan tässä näin”, Salminen sanoo ja osoittaa parikymppisiä Jafaria ja Hazaria.
Nykyään jo eläkkeellä oleva Salminen auttaa turvaa hakevia ihmisiä työn ja juridiikan osa-alueilla. Hän tutkii papereita ja kuuntelee poikia. Turvapaikkaprosessien hitaus on Salmisen mielestä suurin ongelma.
”Pelkään että pitkittyneet prosessit edistävät sitä, että Suomeen syntyy uusi alhaiso, jolla saa tehdä politiikkaa. Heihin on helpompi kohdistaa syrjiviä toimenpiteitä, koska he ovat puolustuskyvyttömiä ja meidän armoillamme.”
Sutta ja sekundaa on Salmisen mukaan ihan hirveästi. Turvapaikka-asioita tuntevilla oikeusavustajilla on liian paljon työtä, ja toisaalta alalla on myös epäpäteviä ja rahanahneita juristeja. Salminen korostaa sitä, että ylipäätään jokainen turvaa hakeva ihminen pitäisi nähdä ainutlaatuisena kokonaisuutena.
Salminen ja nuoret miehet miettivät yhdessä, mikä työ tai koulutus voisi sopia kenellekin. Morteza Jafari on aloittanut juuri työt puutarha-alan yrityksessä ja tekee siellä ”multajuttuja”.
”Kannan, istutan ja kaivan”, hän sanoo.
”Hän todistaa kasvun ihmettä”, Salminen vitsailee ja miehet nauravat.
Muhammad Hazar on ollut sairas ja siksi hänen on vaikeampi löytää sopivaa työtä. Tosin nuorukaisen vointi on kohentunut, kun hän sai buranantäyteisten vuosien päätteeksi Loimaalla vapaaehtoiselta lääkäriltä reumadiagnoosin ja oikeat lääkkeet.
Kun Salminen itse on sairas tai tarvitsee apua, hänen uudet ystävänsä soittavat ja kysyvät, miten hän voi tai millaista apua kaipaa. Kun Salminen kaipaa uintiseuraa tai kipinöivää keskustelua lentopallosta, pojat ovat paikalla.
Turvaa hakevat ihmiset on otettu Loimaalla hyvin vastaan, ja nykyään puhutaan jopa niin sanotusta Loimaan mallista. Salmisen mukaan se tarkoittaa, että noin kymmenen aktiivin joukko pitää huolen, että ihmiset saavat kotimajoituksen ja että työn, terveydenhuollon ja ”päänupin” eli mielenvirkeyden ja sosiaalisen elämän osa-alueet täyttyvät.
Jokainen aktiivi huolehtii itselle luontevasta osa-alueesta. Salminen ajattelee tekevänsä inhimillistä työtä talouden kautta: häntä on vaikeampi purra nilkkaan, sillä talouden näkökulma dominoi aina myös turvapaikka-asioissa.
”Isäni oli orpo ja myöhemmin hänestä tuli Loimaalla eräänlainen luottomies. Hän auttoi monia esimerkiksi rahan ja ruoan muodossa. Minua puhuttelevat sellainen lämpö ja ne arvot, joita isäni edusti”, Salminen kertoo.
Aina ei ole ollut niin. Kun Salminen opiskeli vuosikymmeniä sitten poliisiksi, opetettiin että jos näet kadulla italialaisen mattokauppiaan, niin asiasta on tehtävä heti ilmoitus. Salminen korostaa, että tietynlainen yleisrasismi tuli poliisin työn kautta tutuksi.
”Inhimillisyys ei ole ihmisen geeneissä. Ja kyllä minäkin saatoin nauraa rasistisille vitseille silloin. Koen että arvomaailmani on muuttunut paljon. Ja toisaalta: olen nähnyt myös poliisin silmässä kyyneleen näiden viime vuosien aikana.”
Erityisesti palautusten epäinhimillisyys saa Salmisen tuohtumaan.
”Tiedän, että konkreettinen palautus on poliisitaktinen asia, johon kuuluu tietojen pimitystä, harhautusta tai valehtelua. Ne kuitenkin voivat asettaa ihmishenkiä todelliseen vaaraan, ja kuka on siitä vastuussa?”
Jos Morteza Jafari tai Muhammad Hazar palautetaan Afganistaniin, he lähtevät heti uudestaan pakoon.
”Afganistanissa ei ole minulle mitään eikä ketään. Se on ainoastaan todella vaarallinen maa”, Jafari sanoo.
Afganistan on molemmille miehille vieras valtio, josta perheet ovat paenneet naapurimaahan Iraniin, kun lapset olivat aivan pieniä. He ovat eläneet vailla oleskelulupaa eli paperittomina Iranissa siihen saakka, kun joutuivat lähtemään jälleen pakoon.
Tämä on meidän asia nyt. Suomi on sitoutunut ihmisoikeuksiin.
”Tulin niin pohjoiseen kuin voi, jotta olisin mahdollisimman kaukana palauttaa. En kaipaa kaupunkien meteliä, toivon ainoastaan, että voisin opiskella, tehdä työtä ja elää rauhassa”, Hazar sanoo.
Työ on Pauli Salmisen mielestä tärkeää, sillä se takaa itsenäisyyden, omanarvontunnon ja sen, ettei olo ole tarpeeton. Hän ei pidä kasvottomista vastaanottokeskuksista vaan uskoo arkiseen yhdessäoloon. Työnteko ja yhteisöön kuuluminen ovat avainasemassa. Jotta ne ovat mahdollisia, Suomen on nähtävä turvaa hakevat ihmiset yksilöinä ja kohdeltava heitä tasa-arvoisesti sekä oikeudenmukaisesti.
”Tämä on meidän asia nyt. Tämä on Suomen asia. Suomi on sitoutunut ihmisoikeuksiin”, Salminen sanoo ja lisää, että turvapaikanhakijat ovat Suomelle elinehto.
Sillä perinteisen sanonnan mukaan Loimaa todella juuttuu saveen. Salminen kertoo sanonnan tarkoittavan, että Loimaalle tullaan käymään tai synnytään mutta ei jäädä. Esimerkiksi nuoret lähtevät pois opiskelemaan ja jäävät sille tielle.
Loimaa onkin tyypillinen suomalainen pieni paikkakunta. Keskustasta löytyy kauppoja, kebab-ravintola, hotelli Seurahuone ja välttämättömät palvelut. Väleissä on paljon hiljaista.
”Ainoa toivohan tällä paikkakunnalla on, että turvapaikanhakijat tulisivat, viihtyisivät ja tahtoisivat jatkaa elämäänsä täällä. He ovat Loimaan helmiä”, Salminen sanoo.
***
”Asuin Kaukokiito-motellissa, silloin ei ollut vastaanottokeskuksia. Siellä oli Iittalan ja Hackmanin astioita, ne muistan”, Afganistanissa syntynyt Jami Homa sanoo.
Elettiin vuotta 1990, ja Homa haki turvapaikkaa Suomesta. Hän oli 24-vuotias ja valmistunut juuri eläinlääkäriksi. Hän tiesi, että elämä on vaikeaa, mutta Suomeen tulo ei ollut maailmanloppu.
”Sen aikainen Suomi oli outo paikka. Täällä ei ollut ulkomaalaisia eikä maahanmuuttajia. Suomalaiset halusivat silloinkin olla paljon yksin ja kaukana toisista ihmisistä.”
Nykyään suomalaiset ovat Homan mukaan toisenlaisia: avoimia ja tekemisissä maahanmuuttajien kanssa. Toisaalta myös rasismia on enemmän tai se on kuuluvampaa.
”Kun tulin Suomeen, rasistit sanoivat, että tervetuloa ja kuiskailivat selän takana, että perkele, perkele, miksi sinä tulet Suomeen. Nykyään he sanovat suoraan, että minä en tykkää sinusta, miksi valitsit Suomen. Silloin rasistit olivat kohteliaita; nykyisin he ovat epäkohteliaita.”
Jami Homa toimii islamin uskonnon opettajana peruskouluissa, tulkkina, Suomen afganistanilaisten yhdistysten liiton varapuheenjohtajana ja Afganistanin naisten seuran puheenjohtajana.
Hän näkee ja kuulee paljon.
Homa on vuosikymmenten aikana koettanut tasoittaa tietä ja toivoo sen helpottavan nykyisten sotaa pakenevien ihmisten elämää Suomessa. Hän on kohdannut ja keskustellut suomalaisten kanssa työpaikoilla, lähikaupoissa, arkisissa tilanteissa. Kutsuipa Homa viitisen vuotta sitten silloisen perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin syömään ja viettämään iltaa kotiinsa.
”Kysyin, että mitä ajattelet meidän elämästä tässä ja nyt, perheestä ja kaikesta työstä, jota teemme. Näyttääkö siltä, että me maahanmuuttajat olemme tulleet Suomeen vaan rentoutumaan?” Homa muistelee.
Jami Homan työ nykyisten Suomesta turvaa hakevien ihmisten kanssa on moninaista: toisaalta hän toimii turvapaikkakuulemisissa tulkkina, jolla on täysi vaitiolovelvollisuus ja joka ei saa olla yhteydessä haastateltaviin; toisaalta hän on Afganistanin naisten seuran puheenjohtajana ihminen, jonka puoleen käännytään.
Homalta ei kysytä apua siihen, miten selvitä ruokaostoksista lähikaupassa. Ihmiset kysyvät, mistä saisivat oikean juristin. Homa on törmännyt usein tilanteisiin, joissa asiakas ei ole koskaan edes tavannut avustajaansa. Tai hän ei ole koskaan saanut nähdä papereitaan. Kukaan ei ole kertonut turvaa hakevalle ihmiselle kuuluvista oikeuksista.
Tilanne Maahanmuuttovirastossa on Jami Homan mukaan todella vaikea. Suurimmat puutteet ovat ihmisen ymmärtämisessä, ja perehtyneisyyttä psykologiaan tai pedagogiikkaan tarvitaan kipeästi.
”Turvapaikanhakijoiden kanssa työskenteleviltä puuttuu koulutus myös muilla tasoilla. On tiedettävä maantieteestä, kulttuurista, uskonnosta ja historiasta. Vain sillä tavoin henkilöä voidaan kohdella oikeudenmukaisesti.”
Jami Homan puhelin soi tiuhaan. Hänelle itketään, hän kuulee ja todistaa ihmisten elämäntarinoita. Epäoikeudenmukaista kohtelua ja palautuksia, lasten mielivaltaisia huostaanottoja, perheiden hajottamisia, Homa luettelee.
Me naiset emme ole enää hiljaa. Nyt taistelemme, että Suomen valtio pysähtyisi ajattelemaan ja lopettaisi palautukset Afganistaniin.
Erityisesti afganistanilaiset turvaa hakevat naiset pelkäävät Homan mukaan viranomaisia. Hän peräänkuuluttaa naisille mahdollisuutta saada puhua luottamuksellisesti kokemuksistaan.
”Me naiset emme ole enää hiljaa. Nyt taistelemme, että Suomen valtio pysähtyisi ajattelemaan ja lopettaisi palautukset Afganistaniin.”
Afgaanijärjestöjen edustajana Jami Homa on osallistunut tapaamisiin myös eduskunnassa. Hän on tavannut Maahanmuuttoviraston edustajia ja kysynyt niin sanotun turvallisen alkuperämaan käsitteestä.
”Oletteko käyneet niin sanotuissa turvallisissa paikoissa? Oletteko käyneet missään muualla kuin Kabulissa? Oletteko huomanneet, että joka päivä räjähtää? Oletteko huomanneet, että kaikilla ulkomaalaisilla ihmisillä on koko ajan luotiliivit päällä?” hän listaa.
Homa on huolissaan siitä, että Suomessa yksikään toimija ei pysy kartalla hänen synnyinmaastaan Afganistanista, jonka sinistä taivasta ja korkeaa vuoristoa hän kaipaa. Ja joka on äärettömän vaarallisen ja nopeasti etenevän konfliktin runtelema.
Palautusten lopettamisen lisäksi Homa haluaa vaikuttaa siihen, että Suomeen jo saapuneille turvaa hakeville ihmisille annettaisiin mahdollisuus oleskelulupaan opintojen, työn tai avioliiton nimissä, vaikka ihmisellä ei ole passia tai muuta henkilötodistusta.
Homa korostaa sitä, että afgaanit ovat todella, todella kilttejä – he eivät sano ei. Hän itse on maahanmuuttajana jo konkari eikä voi olla enää kiltisti. On sanottava suoraan.
”Erityisesti Maahanmuuttovirastolle pitää sanoa suoraan, että te teette väärin. Se pitää korjata nyt. Meillä on monia ihmisiä, joiden puolesta on puhuttava ja joita on puolustettava. Me olemme heidän äänensä.”
***
We See You -ryhmän aktivistit korostavat, että Suomessa on valtavasti muutosta haluavia ihmisiä, jotka myös toimivat muutoksen eteen. Vastakkainasettelu tai mustavalkoisuus ei ole viisasta.
”Perimmiltään kyse on siitä, millaisen yhteiskunnan me kaikki yhdessä haluamme luoda”, Linda Bäckman sanoo.
”Niin, me olemme itse asiassa Suomen hallituksen tukena. Me kerromme, että tässä on vika, ja sen voisi korjata näin”, Ahmad Hosseini täydentää.
Suomi on tunnettu ihmisoikeuksien mallimaana. Tuota arvopohjaa on nakerrettu viime vuosina pahoin. Linda Bäckman toivoo, että suunta korjattaisiin niin, että haluttaisiin tehdä inhimillisiä ja oikeita tekoja.
”Jos yhden ihmisryhmän oikeuksia leikataan, seuraavaksi se ihminen tai ihmisryhmä voi olla kuka tahansa meistä”, Bäckman sanoo.
Alkukeväällä ryhmä osallistui eduskunnassa tapaamiseen, johon oli kutsuttu erilaisia järjestöjä ja toimijoita. We See You -ryhmä oli suunnitellut tarkasti puheenvuoron, jonka se halusi pitää. Asiantuntijapuheiden jälkeen Hosseini kertoi siitä, miten Maahanmuuttoviraston päätökset ovat vaikuttaneet ihmisten elämään arjen tasolla.
”Turvapaikanhakijat ovat masentuneet ja tehneet jopa itsemurhia päätösten seurauksena. Vastaanottokeskukset passivoivat, työn ja opintojen aloittaminen on vaikeaa. Ja se, että myönnettäisiin oleskelulupa työperusteisesti, on käytännössä olematonta”, Hosseini luettelee.
Turussa We See You on saanut paljon tukea ja keskustelu on ollut puolueista riippumatta hyvää, mutta valtion tasolla Bäckman on hiukan turhautunut: kuuntelevatko he, joilla on valtaa tehdä muutoksia?
Koko Eurooppa pakenee vastuuta pakolaisten oikeuksien toteutumiseksi ja valtiot sukevat kilvan rajojaan. Aktivistikaksikko kysyy, miksi Suomen on seurattava huonoa esimerkkiä. Suomihan voi olla yhtä hyvin se valtio, joka toimii oikein.
”En usko, että turvapaikkajärjestelmä muuttuu täysin, mutta ajattelen, että virheet voidaan todeta ja korjata”, Hosseini sanoo.
”Ja palautukset on lopetettava kunnes varmistetaan, että prosessit toimivat. Myös maalinjauksiin on kiinnitettävä huomiota”, Bäckman lisää.
”Emme me vaadi turvapaikkaa kaikille ihmisille, vaan niille, jotka sen tarvitsevat”, Hosseini korostaa.
Kaksikon ajatukset eivät liitele pilvissä. He eivät ole varmoja, muuttuuko mikään tämän hallituskauden aikana. Mutta se ei haittaa, sillä We See You -ryhmä jatkaa työtään hamaan tulevaan.
Haluan, että Suomi voi olla jonain päivänä hyvä esimerkki muille maille
”Never doubt that a small group of dedicated people can change the world – vai miten se menikään”, Bäckman naurahtaa. ”On tärkeä muistaa, että me teemme historiaa ja pohjaa tuleville polville. Ja tavoitteemme jakavia pieniä ja omistautuneita ryhmiä on Suomessa jo monta.”
Ahmad Hosseini on saanut juuri turvapaikan Suomesta. Sitä on vaikea juhlia, kun ympärillä peloissaan olevia kavereita palautetaan Afganistaniin.
”Nyt voin ainakin vaikuttaa Suomessa turvapaikka-asioihin enemmän. Sanoa voi mitä vaan, mutta ainoastaan teot merkitsevät.”
Hänen tapansa juhlistaa turvapaikkapäätöstä on tehdä tärkeitä tulevaisuuden suunnitelmia. Ensin valmistuminen lähihoitajaksi, sitten yliopisto-opinnot ja politiikkaan.
”Haluan, että Suomi voi olla jonain päivänä hyvä esimerkki muille maille”, Hosseini sanoo.
***
”Moi!”
”Moi, mitä kuuluu?”
”Kiitos hyvää.”
Sipoossa kotisohvallaan istuva Tiina Koivulintu on selvästi huolissaan ja kyselee, onko Azar Akbarin vointi parempi, kävikö hän lääkärissä, onko sisko synnyttänyt jo.
WhatsApp-yhteys pätkii. Kuva kännykän näytöllä säröilee, ja aina välillä esiin piirtyvät parikymppisen nuorenmiehen kasvot. Taustalla häämöttää harmaita rakennuksia iltahämärässä.
Koivulintu soittaa Afganistanin naapurivaltioon, johon Akbar on paennut salakuljettajien linja-autolla. Kolme autoa lähti liikkeelle Kabulista, yksi saapui perille. Akbar ei uskaltanut elää Kabulissa, jonne Suomi palautti hänet puoli vuotta sitten. Nuorimies pelkäsi jatkuvasti, että isän ja veljen tappaneet ihmiset löytävät myös hänet.
Akbar on voinut viime ajat henkisesti ja fyysisesti todella huonosti.
”Asun kauppakeskuksen parkkihallin alla. Täällä pitää olla piilossa, sillä jos poliisi löytää minut, se palauttaa heti Afganistaniin”, hän kertoo.
Puhelu loppuu melko lyhyeen, kun verkkoyhteys katoaa lähes kokonaan. Koivulintu ja Akbar sopivat koettavansa soittaa myöhemmin. Koivulintu kertoo, että yleensä Akbar itkee puheluiden aikana. Nyt hän yritti olla reipas.
Koivulinnulle on ollut tärkeää pitää päivittäinen yhteys Akbariin.
”Mietin jatkuvasti sitä, miten hän sanoi ennen palautusta, että äiti miksen saanut lähteä Eurooppaan kolmannen kielteisen päätöksen jälkeen. Olin uskonut Suomeen oikeusvaltiona ja sanonut, että hän ei saa lähteä paperittomana mihinkään.”
Palautuksen myötä suomalaisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus paljastui Koivulinnulle.
”Kun rakas ihminen pelkää ja huutaa säilöönottoyksikössä kuin eläin, niin sen kivun varmasti jokainen ihminen ymmärtää. Mutta kysymys Suomesta oikeusvaltiona oli siinä vieressä koko ajan. Tiedän nyt, millaisessa valtiossa elän.”
Koivulinnun mielestä turvaa hakevista ihmisistä ei pidä puhua turvallisuusuhkana.
”Enemmän olisi syytä pelätä meitä tavallisia suomalaisia, joiden silmät ovat avautuneet. Luotin ennen oikeudenmukaisuuteen. Luotin poliisiin ja viranomaisiin. Enää he eivät ole minulle turva.”
Koivulintu ajattelee, että Suomessa on jo nyt valtavat määrät ihmisiä, jotka eivät suostu pysymään hiljaa ja tottelemaan, vaan vaativat yhä äänekkäämmin valtiota tilille.
Yksi luottamus romahti, mutta toivo kytee. Tiina Koivulintu on varma, että kun kahden vuoden maahantulokielto on ohi, Azar Akbar voi saada työperusteisen oleskeluluvan Suomesta.
Kaksi vuotta on kuitenkin pitkä aika piileskellä.
Pian Koivulintu lentääkin tapaamaan Akbaria, jotta tämä ei menetä toivoaan. Kun he kohtaavat jälleen, äiti ja poika istuvat alas, juovat teetä ja parantavat hieman maailmaa.
Teksti: Marie Kajava
Kuvitus: Eeva Meltio
Joidenkin artikkelissa esiintyvien afganistanilaisten nimet on muutettu.