Kun Sakris Kupilalta kysytään hänen kotikylästään Humppilasta, häntä alkaa naurattaa.
”Tämä tulee aina esille kaikissa haastatteluissa”, 21-vuotias sateenkaariaktivisti selittää.
Ja miksipä ei? Tarina pikkukunnassa kasvaneesta transnuoresta, joka tuli kaapista Ylen suorassa lähetyksessä ja puolustaa nyt transihmisten oikeuksia Amnestyn maailmanlaajuisessa kampanjassa, on inspiroiva. Sellainen vaatii rohkeutta.
Kupila itse ei koe olevansa erityisen rohkea – hänhän on vain oma itsensä.
”Mitä vaihtoehtoja minulla on? Olen koettanut olla kaapissa ja esittää jotain muuta kuin olen, mutta se on liian hajottavaa”, Kupila kertoo.
Haaveilen siitä, että voin elää ihan tavallista elämää.
Suomi ylpeilee sukupuolten välisellä tasa-arvolla, mutta perinteisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolelle jäävien oikeuksia ei aina tunnisteta. Jopa laissa on yhä pykäliä, jotka rikkovat transihmisten itsemääräämisoikeutta. Siksi Kupila on ryhtynyt aktivistiksi.
”Haaveilen siitä, että voin elää ihan tavallista elämää miettimättä sitä, rikotaanko perus- ja ihmisoikeuksiani valtion taholta”, hän sanoo.
Metsästä maailmalle
Nykyään Sakris Kupila opiskelee tutkijalääkäriksi Helsingin yliopistossa. Tutkijan ura kävi mielessä jo lapsena, mutta muutoin Kupila on joutunut pohtimaan identiteettiään pitkään.
Alle 2500 asukkaan Humppilassa kukaan ei Kupilan kouluaikoina kuulunut avoimesti sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön. Kouluterveydenhoitajan antamassa esitteessä mainittiin, että jotkut pojat pitävät pojista ja tytöt tytöistä. Transihmisistä – heistä, jotka eivät koe syntymässä määriteltyä sukupuoltaan omakseen – ei puhuttu mitään.
Muu maailma määritteli Kupilan tytöksi, mutta hän ei tuntenut kuuluvansa joukkoon. Pienen paikkakunnan ilmapiiri oli painostava ja teini-iän muutokset tuntuivat vääriltä.
”Mietin, että jotain tässä on, mutta en vuosiin saanut kiinni siitä, mitä se oli”, Kupila kertoo.
”Olin 16-vuotias, kun yhtäkkiä välähti, että en tule käymään sitä minulle oikealta tuntuvaa murrosikää läpi luonnollisesti. Mietin, että onko tämä transsukupuolisuutta.”
Tuohon aikaan Kupila kävi lukiota Loimaalla. Hän ihastui erääseen saman vuosikurssin tyttöön, jolle kertoi myös transsukupuolisuudestaan. Sen jälkeen suhde syveni.
”Päätimme, että ollaan sitten näkyvästi pari. Ajattelin, että jos kukaan muu ei poikkea näkyvästi massasta, niin minä teen sen”, Kupila sanoo.
Vanhemmilleen Kupila kertoi identiteetistään kirjeessä. Hän kirjoitti, ettei välttämättä tarvitse hyväksyntää, mutta toivoo, että häntä kunnioitetaan.
Äidistä kuoriutui alkushokin jälkeen oikea leijonaemo.
”Sisarukset ottivat sen hyvin, isä vähän raskaammin. Äidistä kuoriutui alkushokin jälkeen oikea leijonaemo”, Kupila kertoo.
Julkisesti Kupila ei vielä uskaltanut puhua transsukupuolisuudestaan, mutta hän ei halunnut enää piiloutuakaan. Vanhojen tansseihin Kupila meni puku päällään. Kun koulun teemapäivänä piti pukeutua vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin, hän sonnustautui tyttöystävänsä rippimekkoon, pitkään peruukkiin ja glitter-korkokenkiin.
Erilaisuus herätti myös vihamielisyyttä. Kupila sai viestejä, joissa hänet uhattiin hakata tai tappaa. Kotikulmilla kulkeminen pelotti.
”Siinä kohtaa ei hirveästi himottanut tulla kaapista.”
Vuonna 2015 Kupila alkoi kuitenkin esittäytyä uusille tuttavuuksille Sakris-nimellä. Se on nykyään hänen virallinen nimensä – joskin miehille tyypillisen nimen vahvistaminen onnistui vasta psykiatrin lausunnon ja kuukausien paperisodan jälkeen.
Kupila haki Setan nuorisotoimikuntaan. Järjestön kautta häntä pyydettiin Ylen Ajankohtaiseen kakkoseen, jossa Kupila kertoi identiteetistään käytännössä koko Suomelle. Julkisuus jännitti, mutta se oli myös mahdollisuus tuoda asiaa näkyville.
”Olin lopulta vain kyllästynyt. Ajattelin, että ’fuck it’, en enää jaksa, lähden täältä Humppilasta kuitenkin kohta”, Kupila kertoo päätöksestään lähteä ohjelmaan.
Kotikylässä lähetys aiheutti kohun, mutta sai myös ihmiset puhumaan transsukupuolisuudesta. Jälkeenpäin vanhat tuttavat ovat tulleet kertomaan, että hekin ovat transihmisiä tai elävät sateenkaarisuhteessa.
”Tarvitaan yksi henkilö, joka antaa asialle kasvot ja uskaltaa puhua siitä. Sitten ilmapiiri alkaa vähitellen muuttua.”
Kolmatta sukupuolta ei ole virallistettu Suomessa
Transihmisten elämäntarinat eivät noudata mitään tiettyä kaavaa. Monet kokevat olevansa selvästi vastakkaista sukupuolta kuin mihin heidät on syntymässä määritelty, mutta Sakris Kupila ei halua lokeroida itseään mieheksi eikä naiseksi. Se ei ole hänelle oleellista.
Virallisissa yhteyksissä sukupuolella on kuitenkin väliä. Väärin sukupuolitettu voi joutua selittämään esimerkiksi ravintolassa tai postipakettia hakiessaan, miksi hänellä on ”väärät” henkilöpaperit. Kun matkustaa, voi joutua vaikeuksiin tai jopa vaaratilanteisiin, jos passiin merkitty sukupuoli ei vastaa ulkoista olemusta.
Niin sanottua kolmatta sukupuolta ei ole virallistettu Suomessa, joten Kupila haluaisi vahvistaa juridisen sukupuolensa – siis sen, joka lukee henkilötodistuksessa – mieheksi. Se vastaisi hänen olemustaan paremmin ja helpottaisi käytännön elämää.
”Kaikki menisi smoothimmin, jos se olisi järjestyksessä. En herättäisi turhaa huomiota tai altistaisi itseäni syrjinnälle”, Kupila selittää.
Vahvistamisen esteenä on Suomen translaki. Siinä säädellään ehdoista, joilla juridinen sukupuoli voidaan vahvistaa omaa sukupuoli-identiteettiä vastaavaksi. Niitä ovat 18 vuoden ikä, lääketieteellinen selvitys ja lisääntymiskyvyttömyys.
Olen päättänyt, että valitsen kehollisen koskemattomuuden.
Viimeistä ehtoa eli lisääntymiskyvyttömyyttä Kupila ei täytä. Monilla se toteutuu sukupuolenkorjaukseen liittyvien hoitojen myötä, mutta kaikki transihmiset eivät koe tarvitsevansa tällaisia hoitoja. Silloin henkilötunnuksen korjaaminen edellyttää pakotettua sterilisaatiota.
”Olen joutunut valitsemaan, haluanko oikeuden keholliseen koskemattomuuteen ja mahdollisuuden perheeseen vai sen turvallisuuden, jonka oikea markkeri, sukupuolimerkintä, tuo. Olen päättänyt, että valitsen kehollisen koskemattomuuden”, Kupila kertoo.
Sakris Kupilan mielestä juridinen sukupuoli olisi voitava vahvistaa omalla ilmoituksella, ilman ikärajaa tai nöyryyttäviä lääketieteellisiä tutkimuksia. Useiden ihmisoikeusjärjestöjen, mukaan lukien Amnestyn, kanta on sama. Maailman Lääkäriliitto linjasi pari vuotta sitten, että jokaisella ihmisellä on oikeus määritellä sukupuolensa, eikä sterilisaation tulisi olla ehto juridisen sukupuolen korjaamiselle.
Tanskassa ja Norjassa juridinen sukupuolen vahvistaminen on jo ilmoitusasia, ja myös Ruotsissa on luovuttu lisääntymiskyvyttömyyden vaatimuksesta. Suomen itsemääräämisoikeutta loukkaava translaki on muita Pohjoismaita jäljessä. Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu ja YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista käsittelevä CEDAW-komitea ovatkin arvostelleet Suomen lainsäädäntöä.
Translaista on väännetty jo vuosia. Välillä Kupila on ollut asian suhteen kyyninenkin, mutta nykyisin hän on toiveikas. Hän haluaa näyttää päättäjille, että transihmisten syrjintä on ihmisoikeusongelma.
”Toivottavasti saadaan Suomen translaki maailmankartalle.”
Sateenkaariaktivisti
Transihmiset kohtaavat usein syrjintää myös arjen tasolla. Nuorisotutkimusverkoston vuonna 2014 tekemässä kyselyssä yli neljä viidestä transnuoresta kertoo joutuneensa häirinnän kohteeksi.
Syrjintä tai häirintä voi näkyä katseissa, käytöksessä tai sanavalinnoissa. Se on läsnä, kun ihminen ajetaan ulos pukuhuoneesta ”väärän” sukupuolen takia. Tai kun lääkäri utelee vastaanotolla sukupuolesta ja käy läpi koko potilaskertomuksen, vaikka ihminen olisi hakemassa vain rokotusta.
Kupila on pääkaupunkiseudulle muutettuaan joutunut usein tilanteisiin, joissa hän on joutunut miettimään sitä, jaksaako ja uskaltaako tänään olla näkyvästi oma itsensä. Syrjintä tuntuu melkein arkiselta.
”Toivon, että käyttäydyttäisiin kohteliaasti ja kohdattaisiin ihmisiä avoimin mielin. Ei lähdettäisi vääntämään siitä, kenellä on oikeus vaihtaa vaatteet tietyssä pukuhuoneessa”, Kupila kertoo.
Sateenkaariaktivismi on Kupilalle tapa korjata kohtaamiaan vääryyksiä, saada äänensä kuuluviin ja olla aktiivinen toimija, ei ainoastaan toimenpiteiden kohde.
”Olen sanonut puolileikilläni, että olen kanavoinut teiniraivoni vähän rakentavampaan toimintaan”, Kupila kertoo.
En enää mieti, onko tässä hirveästi uhkia.
Suomalainen keskusteluilmapiiri on kireä, ja monet sateenkaariaktivistit ovat joutuneet vihakampanjoiden kohteeksi. Kouluaikojen kokemusten vuoksi Kupilakin tietää, miltä tuntuu pelätä.
”En enää mieti, onko tässä hirveästi uhkia. En enää jaksa välittää”, hän kuitenkin kertoo.
Setan lisäksi Kupila on puhunut sateenkaarinuorten oikeuksista muun muassa Väestöliiton ja vammaisjärjestöjen nuorisoyhteistyö Seitin projekteissa. Syksyllä hänet valittiin mukaan Amnestyn kansainväliseen Rohkeus-kampanjaan, joka nostaa esiin ihmisoikeuspuolustajia eri puolilla maailmaa. Kampanja käynnistyi toukokuussa, ja Kupilan kalenteri onkin täyttynyt kokouksista ja tulevan toiminnan suunnittelusta.
Kupila on paljon esillä myös kansainvälisessä vaikuttamistyössä. Yksi ensimmäisistä tapahtumista on nuorten amnestylaisten Nordic Youth -konferenssi Norjassa.
Vauhti, jolla Sakris Kupila on noussut Setan nuorisoaktiivista kansainväliseksi vaikuttajaksi, on ollut huima. Siksi hän pitää tarkkaan huolta jaksamisestaan.
Kupilalla on kaksi elämää: toiseen kuuluu julkisia puheita ja päättäjien lobbaamista, toiseen videopelejä, kissoja ja teehetkiä. Oma koti on turvallinen tila, jonne ei kutsuta ketä tahansa.
Tulevaisuudessa Kupila haluaa elää tavallista, turvallista elämää. Valmistua yliopistosta ja työskennellä sekä tutkijana että kliinisessä työssä. Ostaa ison asunnon sen lukiosta löytyneen tyttöystävän kanssa, joka on nykyään hänen vaimonsa.
Hän haluaa olla myös veteraanivaikuttaja, joka kertoo seuraavalle sateenkaarinuorten sukupolvelle menneistä voitoista. Siitä, kuinka juridista sukupuoltaan vahvistavia transihmisiä pakotettiin vielä 2010-luvulla sterilisaatioon ja eduskunnassa kinattiin siitä, onko heillä oikeus omaan identiteettiinsä. Uuden sukupolven ei enää tarvitsisi kokea samaa.
Lyhyellä aikavälillä Kupilalle riittää sekin, että laki kunnioittaisi transihmisiä ja tunnustaisi heidät omana itsenään.
”Olen antanut itselleni luvan, että jos laki vihdoin muuttuu, voin halutessani vetäytyä taka-alalle ja keskittyä tutkimustyöhön, opintoihin tai vaikka kissanpentujen kasvattamiseen.”
Teksti: Anu-Elina Ervasti, kuvat: Mari Waegelein. Teksti on julkaistu Amnesty-lehden numerossa 2/2017.