Vaikka Alanin tarinalla on onnellinen loppu, kenenkään ei pitäisi joutua tekemään hänen matkaansa päästäkseen turvaan. Lue Alanin kertomus perheen uskomattomasta matkasta Eurooppaan ja tue työtämme pakolaisten oikeuksien puolesta.

Syyrian sotaa pakoon

Hevosen molemmin puolin köytettyinä 30-vuotias Alan Mohammad ja hänen 28-vuotias sisarensa Gyan matkasivat helmikuussa 2016 louhikkoisten vuorten yli Irakista Turkkiin. Heidän nuorempi sisarensa käveli edellä taluttaen hevosta. Heidän äitinsä, veljensä ja toinen sisarensa kulkivat perässä työntäen painavia pyörätuoleja ylös jyrkkää, päällystämätöntä polkua.

Alan ja Gyan, jotka ovat molemmat opettajia, ovat kärsineet lihasdystrofiasta syntymästään saakka. Kun ”Islamilaiseksi valtioksi” (ISIS) itseään kutsuvan aseellisen ryhmän pommit ja kranaatit järisyttivät heidän kotitaloaan koillissyyrialaisessa Al-Hasakahin kaupungissa, perhe tiesi että on pakko lähteä.

Mutta minne?

He kertoivat yrittäneensä ylittää Turkin vastaisen rajan kolmesti, mutta jokaisella kerralla turkkilaiset poliisit ampuivat heitä kohti. Lopulta he päättivät kokeilla toista reittiä ja mennä rajan yli Irakiin. Perhe viipyi maassa puolitoista vuotta, kunnes lähestyvä ISIS pakotti heidät pakenemaan jälleen. Heidän isänsä ja nuorin sisarensa jatkoivat matkaa kaksin ja päätyivät lopulta Saksaan.

”Se on vaikeaa ‘tavallisille ihmisille’, mutta vammaisille rajan ylittäminen on vuorten takia ihme.”

Alan ja muu perhe päätyivät Ritsonan pakolaisleirille, 80 kilometrin päähän Ateenasta. ”Matka oli hyvin vaikea”, Alan toteaa. ”Se on vaikeaa ‘tavallisille ihmisille’, mutta vammaisille [Irakin ja Turkin välisen] rajan ylittäminen on vuorten takia ihme.”

Päästyään Turkkiin perhe onnistui saamaan yhteyden salakuljettajaan, jolle he maksoivat 750 dollaria kunkin perheenjäsenen kuljettamisesta Kreikkaan. Perhe kuvaili, kuinka salakuljettajat olivat vakuuttaneet heille, että yhdeksänmetrisessä veneessä tulisi olemaan noin 30 henkeä. Päästyään rantaan he havaitsivat kuitenkin, että vene oli vain kuusi metriä pitkä, ja että lähes 60 ihmistä tungeksi päästäkseen sen kyytiin. Salakuljettajat kertoivat Alanille ja Gyanille, ettei pyörätuoleille olisi tilaa veneessä.

Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jättää pyörätuolit rannalle ja ahtautua perheensä auttamina veneeseen. Hetken matkanteon jälkeen veneen moottori alkoi yskiä ja lakkasi lopulta kokonaan käymästä. He jäivät ajelehtimaan Turkin rannikon edustalle.

“Se oli kamalaa. Kelluimme paikoillamme neljä tuntia”, Alan muistelee. ”Joka kerta kun katsoin ympärilleni näin itkeviä vauvoja ja lapsia… Äitini alkoi voida huonosti ja jossain vaiheessa sisareni sanoi, ettei pysty jatkamaan enää pidemmälle.”

Lopulta osa veneessä olleista ihmisistä onnistui käynnistämään moottorin uudelleen ja matka jatkui.

Turvassa?

Viimein Kreikan rannikkovartiosto pelasti veneen ja kuljetti sen matkustajat Chioksen saarelle, missä Alan ja Gyan saivat uudet pyörätuolit.

He saapuivat saarelle 12. maaliskuuta. Rajat matkan jatkamiseksi olivat kiinni, ja toiveet siitä, että Alan ja Gyan voisivat päästä isänsä luo Saksaan murskattiin. Sovittu tapaaminen Euroopan turvapaikka-asioiden tukiviraston kanssa perheen yhdistämiseksi ei toteutunut koskaan.

Sen sijaan perhe pakotettiin mantereelle menevään lauttaan ja edelleen bussiin, joka kuljetti heidät Ritsonan pakolaisleirille.

”Kun suljen silmäni, näen itseni taas isäni seurassa”, Alan kertoi leirillä. Silloin näytti siltä, että jälleennäkemisen hetki ei välttämättä koskaan tule.

Ritsonan leiri sijaitsee eristyksissä vanhassa sotilastukikohdassa keskellä metsää. Olosuhteet leirillä olivat haastavat erityisesti päivisin, kun lämpötila kohosi hellelukemiin. Pakolaisille tarjottu ruoka oli niin huonolaatuista, että osa siitä jouduttiin heittämään pois. Ruuantähteet houkuttelivat leiriin villisikoja. Talven lähestyessä olot leirissä huononivat entisestään.

Kymmenet tuhannet pakolaiset ja siirtolaiset olivat saarroksissa Kreikassa, kun niin kutsuttu Balkanin-reitti pohjoiseen oli suljettu. Eurooppalaiset johtajat eivät kyenneet vastaanottamaan tulijoita muihin EU-maihin.

Syyskuussa 2016, seitsemän Ritsonan leirissä vietetyn kuukauden jälkeen, Alan ja Gyan pääsivät vihdoin YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n avustamina hotelliin Kreikassa. He olivat myös tehneet perheenyhdistämispyynnön ja toivoivat pääsevänsä pian isänsä ja sisarensa luo Saksaan. Alan oli lähettänyt seuraavan viestin kaikille, jotka olivat jakaneet hänen tarinaansa ja muistaneet häntä viesteillä:

”Vaikka olen onnellinen perheeni puolesta, tunnen surua Ritsonaan jääneiden ystävieni ja kaikkien muiden pakolaisten puolesta.”

”Olen hyvin onnellinen. Olen hyvin onnellinen, että olemme sisarteni, veljeni ja äitini kanssa puhtaassa ja lämpimässä paikassa. Tuntuu kuin olisin palannut normaaliin elämään. Teltassa asuminen ei ole elämää. Vaikka olen onnellinen perheeni puolesta, tunnen surua Ritsonaan jääneiden ystävieni ja kaikkien muiden pakolaisten puolesta. Leirissä on paljon lapsia ja vauvoja ja heidän tilanteensa on huono. Talvi tekee tuloaan ja kun rankkasateet alkavat, teltat alkavat vuotaa ja saattavat jopa sortua.”

”Olemme nyt matkamme toisessa vaiheessa. Emme tiedä kuinka kauan se kestää, mutta toivon että pääsemme pian isäni ja sisareni ja tätieni ja setieni luokse Saksaan.”

Perheen luo Saksaan

Maaliskuussa 2017 Alan ja Gyan saivat kuulla kauan odotetut uutiset: heidän perheenyhdistämishakemuksensa oli hyväksytty, ja he tapaisivat jälleen isänsä ja siskonsa. Vuosien matka olisi pian ohitse.

Alan ja Gyan ovat nyt asettuneet Saksaan, opiskelevat kieltä ja ovat valmiita aloittamaan uuden elämänsä. He tietävät uudessa maassa uuden elämän aloittamisen haasteet, mutta he myös tietävät, kuinka onnekkaita he ovat.

Alan muistaa edelleen, kuinka epäimhimilliset olot Kreikan pakolaisleirillä on.

”Toivon, että pakolaiset saadaan pian pois Kreikan saarilta. [Viime talvena] muutama saarilla menehtyi lumen takia. Näin kuvia saarilta ja minulle oli hyvin tuskallista nähdä kaikki se lumi telttojen päällä”, Alan kommentoi.

Syksyllä 2015 EU-maat sitoutuivat vastaanottamaan 66 400 turvapaikanhakijaa Kreikasta kahden vuoden kuluessa. Määräaika on nyt umpeutunut, mutta vain vajaa kolmannes sovituista siirroista on toteutunut. Monille nämä ovat vain tilastoja, mutta Alanille ja Gyanille kyse on ystävistä ja maanmiehistä. Enää Alanin ei tarvitse sulkea silmiään nähdäkseen isänsä, mutta hän tuntee surua muiden pakolaisten puolesta:

”Leireillä on myös vauvoja ja lapsia. Älkää unohtako heitä.”

Mitä Amnesty tekee?

On selvää, että EU pystyy parempaan. Amnesty vaikuttaa siihen, että mahdollisimman monet pakolaiset pääsisivät turvaan humanitaaristen viisumien, perheenyhdistämisen tai pakolaiskiintiön kautta. Kenenkään ei pidä joutua tekemään Alanin ja Gyanin matkaa päästäkseen turvaan. Tue työtämme turvallisten reittien ja turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeuksien puolesta.