Kymmenen vuotta sitten Meksikon Oaxacassa surmatun Jyri Jaakkolan ajatukset ja kirjoitukset tuntuvat juuri tänään erityisen tärkeiltä. Koska Jaakkola tapettiin humanitaariseen saattueeseen kohdistuneessa hyökkäyksessä, hänet yhdistetään usein ihmisoikeuspuolustajana toimimiseen. Jaakkolan toiminta ja ajatukset eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkästään humanitääriseen tukeen, vaan hän näki, että mahdollisuus oikeudenmukaisempaan maailmaan edellyttää ensisijassa kestävää ekologista perustaa. Siksi nyt, ympäristökriisin ikeessä, hänen ilmasto-oikeudenmukaisuutta koskevat näkemyksensä tuntuvat todella merkityksellisiltä – ja henkilökohtaisilta, vaikken itse häntä tuntenutkaan.
Jaakkolalle ilmastokriisi oli ennen muuta systeemin ja demokratian kriisi. Hänen analyysinsä kansalaisliikkeiden roolista ja demokraattisesta kansalaisuudesta on päivä päivältä käyttökelpoisempi. Jaakkola tarkasteli kriittisesti ja kommentoi johdonmukaisesti valtarakenteita, joissa kansalaisten olemassaolon tarkoitus kutistuu kuluttamiseen ja äänestämiseen. Kuluttamisen, äänestämisen ja puolueisiin kiinnittymisen rampauttamaa kansalaiskäsitystä vastustaakseen Jaakkola investoikin valtavasti omia henkilökohtaisia resurssejaan luonnostellakseen kestävämpiä yhteiskunnallisen osallistumisen muotoja. Ja myös elääkseen niitä todeksi.
”Jos puolisotilaallisten joukkojen saartamalta yhteisöltä olivat ruoka ja lääkkeet lopussa, hän oli valmis toimimaan, vaaraa väistämättä.”
Tavoitteena systeemin uudelleenrakentaminen
Jaakkola eli muutosta periaatteisiinsa nojautuen. Jos juoksutossujen hankkiminen eettisesti kestävällä tavalla osoittautui käytännössä mahdottomaksi, hän varasti tossut kaupasta ja lahjoitti tossujen hintaa vastaavan summan tekstiiliteollisuuden työntekijöiden olojen kohentamiseen tähtäävään työhön. Kun globaalin maailmankaupan rakenteissa tapahtuva vaihto näytti hänestä vääjäämättömän kestämättömältä, purjehti hän Angolaan tukeakseen edes häviävän pienellä osuudellaan pienyhteisön taloudellisen omavaraisuuden rakentamista muulle kuin riiston periaatteille. Jos puolisotilaallisten joukkojen saartamalta yhteisöltä olivat ruoka ja lääkkeet lopussa, hän oli valmis toimimaan, vaaraa väistämättä.
Jaakkola kirjoitti toistuvasti, ettei hyväntahtoisuuteen perustuva avustustyö ja tuhkimotarinointi ole lääke systeemiseen epäonnistumiseen. Kehityshankkeiden ja äänestämiseen perustuvan demokratian rajoista kiusallisen tietoisena hän tavoittelikin systeemin täydellistä uudelleenrakentamista demokraattisesti ja ekologisesti kestävälle pohjalle. Tämän päivän koululakkojen ja poikkieurooppalaisten mielenosoitusten suosituinta iskulausetta, ”System Change not Climate Change”, kehiteltiin laajalti jo yli kymmenen vuotta sitten Jaakkolalle tärkeissä liikkeissä, niin ideatasolla kuin konkreettisesti.
Haave lähidemokraattisesta järjestäytymisestä
Systeemin muutokseen tähtäävät aloitteet alhaalta ylös tapahtuvasta itseorganisoitumisesta ja suorasta toiminnasta päästöjen pysäyttämiseksi toistuivat johdonmukaisesti Jaakkolan kirjoituksissa, vaikka niiden toteutuminen tämän päivän mittakaavassa näytti kaukaiselta. Jaakkola kirjoitti itsekin, että nämä vaatimukset saattavat kuulostaa poliittisesti naiiveilta tai epäkäytännöllisiltä. Näin ajatellessaan hän kuitenkin oli – onnekseen – pahemman kerran väärässä. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, lukuisat liikkeet pyrkivät seuraamaan niitä hierarkiattoman toiminnan periaatteita, joita Jaakkola toistuvasti vaati.
”Nämä haaveet lähidemokraattisesta järjestäytymisestä näkyvät kiinnostavasti tämän päivän ympäristöliikkeiden toiminnassa ja tavoitteissa.”
Jaakkolan mukaan se, että päätöksiä ja muutoksia runnotaan väkisin ja nopeasti läpi sieltä, missä valta näyttäisi olevan, on omiaan vahvistamaan vanhoja epäonnistuneita valta-asetelmia ja passivoimaan ihmisiä. Systeemin muuttaminen vaatiikin ennen muuta vallan palauttamista demokraattisille kansalaisille. Nämä haaveet lähidemokraattisesta järjestäytymisestä näkyvät kiinnostavasti tämän päivän ympäristöliikkeiden toiminnassa ja tavoitteissa. Esimerkiksi kansainvälisesti suurta julkisuutta saaneen Extinction Rebellion -liikkeen kenties tärkeimpänä poliittisena vaatimuksena ilmastokriisin ratkaisemiseksi on, Jaakkolan ideaaleja mukaillen, demokraattisten paikalliskokousten perustaminen valvomaan tiedeyhteisön toteuttamaa ilmastonmuutoksen hillintää ja sopeutumista.
Jaakkolalle itselleen tavoitteet paikallisuudesta, suorasta toiminnasta ja systeemin muutoksesta saattoivat aikanaan näyttäytyä vain toiveikkuutta herättävinä tulevaisuuden oikkuina. Tänään, kymmenen vuotta myöhemmin, nämä ajatukset ovat paitsi pala Jaakkolan muistoa ja ympäristöliikkeen historiaa, myös erottamaton osa rakentavaa, kestävää ja yhteisöllistä toimintaa ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta.
Teksti: Teemu Vaarakallio. Kirjoittaja on ilmastoaktiivinen kansalainen ja ihmisoikeuspuolustajatyön harjoittelija Amnestyn Suomen osastossa.
Blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.