Nainen seisoi satapäisen yleisön edessä ja oli hetken hiljaa. Hänellä oli kädessään kukkia, silmät kyynelehtivät.
”Vuonna 1994 huhtikuun kuudentena päivänä elämäni muuttui, kun sisällissota Ruandassa alkoi. Katsokaa nyt missä minä seison!”
Oli jälleen huhtikuun kuudes, vuosi oli 2016 ja Rita Kostama oli juuri valittu vuoden pakolaisnaiseksi. Hänen tuekseen oli saapunut tilataksillinen ystäviä Järvenpäästä.
Kaikki pysähtyy
Rita Kostama on kymmenlapsisen perheen kuopus. Hänen isänsä oli kunnanjohtaja ja aktiivisesti mukana politiikassa Ruandassa. Poliittisen roolinsa isä joutui jättämään onnettomuuden seurauksena, mutta hänestä tuli vammastaan huolimatta menestynyt liikemies.
Myöhemmin isä perusti kuljetusfirman. Rekat kuljettivat kahvia ja teetä, myös ulkomaille. Kostama uskoi jonain päivänä olevansa töissä isän firmassa. Hän haaveili myös lakimiehen urasta.
”Menen kouluun, valmistun, saan työpaikan. Löydän miehen, menen naimisiin ja perustan perheen”, hän luettelee.
Sitten kaikki pysähtyi. Elämä ei mennytkään suunnitelmien mukaan.
Rita Kostama oli 15-vuotias, kun Ruandan kansanmurha alkoi. Sadan päivän aikana äärihutujen ryhmät tappoivat 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Kansainvälinen yhteisö seurasi tuhoa toimettomana sivusta.
”Radiossa kerrottiin, että valtio ei enää pysty suojelemaan kansaa. Presidentti pakeni maasta. Se oli todella pelottavaa”, Kostama muistelee.
Rita Kostaman perhe kuuluu hutuihin. Monia perheenjäseniä syytettiin kansanmurhaan osallistumisesta. Kostama uskoo syytösten perustuvan perheyrityksen menestykseen ja isän aktiiviseen vaikuttajataustaan.
“Kansanmurhan seurauksena kaikki hutut on tuomittu, mikä ei ole oikein. Meidänkin suvussa on sekaliittoja”, Kostama sanoo.
Kostama pakeni isoveljensä kanssa Keniaan. Niin kuin monet pakolaiset, myös Kostama kuvitteli, että palaisi pian kotiin. Hän ajatteli, että elämä oli tauolla vain hetken.
Kului kuukausia. Eräänä päivänä Kostama huomasi kysyvänsä itseltään, uskooko hän enää tulevaisuuteen.
”Minun oli oltava piilossa, pelotti, enkä tiennyt mitä huomenna tapahtuisi. Ei ollut kotia, ei mitään.”
Uutiset kotimaasta kulkivat Keniaan vain puskaradion kautta, kun ihmiset pakenivat rajan yli. Kostama kuuli niin veljensä kuin vanhempiensa vangitsemisesta.
”Kukaan ei halunnut olla meidän kanssa tekemisissä sen jälkeen. Aloin jo miettiä, onko minulla mitään oikeutta elää? En tiennyt enää mikä on tärkeää tai kuka olen.”
Vanhemmat olivat pitkään pidätettyinä, eivätkä koskaan saaneet oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Heitä kidutettiin ja äidin kehossa näkyy yhä jälkiä pahoinpitelyistä. Sairas isä vapautettiin vain vähän ennen kuolemaansa, kuten Ruandassa on Kostaman mukaan tapana. Kostama ei tiedä, minne isä on haudattu. Äiti autettiin vapautumisen jälkeen henkilöautoissa rajan yli maanpakoon. Hän asuu nykyisin Ranskassa.
”Äiti ei ajattele mitään, ei puhu tai lue, hän vain on. Hän ei luota kehenkään eikä halua katsoa ihmisiä silmiin. Lasten kanssa äiti välillä hymyilee, mutta aikuisia hän pelkää”, Kostama kertoo.
Rita Kostama yrittää olla seuraamatta Ruandan tilannetta ja katsoa eteenpäin. Se on vaikeaa. Ruandaan Kostamalla ei ole enää paluuta. Hänen siskonsa, joka toimi aiemmin tuomarina, on yhä vankilassa. Kostama uskoo, että joutuisi Ruandassa vaikeuksiin, vaikka oli sodan syttyessä lapsi.
”Iällä tai edes Suomen kansalaisuudella ei ole mitään merkitystä. Brittejä ja Norjan kansalaisia on otettu kiinni, kun he ovat käyneet Ruandassa”, Kostama sanoo.
Kun Rita Kostama tuli pakolaisena Senegalin kautta Suomeen, hän pelkäsi edelleen. Hän säpsähti, jos joku katsoi suoraan kohti. Jonkin ajan kuluttua Kostama päätti lakata piileskelemästä – eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa.
”Voisitko ymmärtää, kuka minä olen?”
”Voisitko ymmärtää, kuka minä olen?” Tämän kysymyksen Rita Kostama esitti yhä uudelleen Keniassa ja Senegalissa. Kun hän sai pakolaisstatuksen, olo oli helpottunut. ”Olen joku, olen pakolainen”, Kostama sanoo.
Suomessa Rita Kostama halusi töihin, muttei puutteellisen kielitaitonsa vuoksi päässyt. Opinnot olivat jääneet pakovuosien ajaksi kesken, ja Kostamalla oli kova halu päästä takaisin koulun penkille.
”Näin ympärilläni samanikäisiä ihmisiä, joilla oli – tai ainakin olisi voinut olla – kaikki ne mahdollisuudet, jotka minulta vietiin.”
Kostama teki kaikkensa, vaikka tunsi olevansa heikommassa asemassa opiskelutovereihinsa nähden – tai ehkä juuri siksi. Hän kävi kielikursseja omalla kustannuksellaan. Hän palautti osuutensa ryhmätöistä aina ensimmäisenä ja valmistui merkonomiksi puoli vuotta ennen muita. Opintojen päätyttyä Kostama pääsi kauppaan töihin. Ensimmäisessä työpaikassa häntä kiusattiin, mutta työpaikan vaihto paransi tilannetta.
”Uudessa työpaikassa minusta pidettiin, sain kannustustaja hyväksyntää. Lopulta huomasin, etten tarvitse niitä enää. Että voin jatkaa elämää eteenpäin, että olen normaali.”
Nykyisin Kostama pyörittää omaa kirjanpitoyritystä.
Olen ollut pakolainen jo kerran. Nyt minä olen se, joka jää.
”Tein asiat eri järjestyksessä, mutta jaksoin uskoa saavani sen, mistä lapsena Ruandassa haaveilin.”
Kostama toivoo, että hänen alakouluikäiset lapsensa saisivat ne asiat, joita hän ei itse saanut. Suomessa se voi onnistua, jos lapset vain saavat elää rauhassa. Rauhaa häiritsee lisääntynyt rasismi, jota myös lapset ovat joutuneet kohtaamaan. Juuri heidän takiaan Kostama on päättänyt puuttua kaikkeen kohtaamaansa syrjintään.
”Ennen halusin paeta vaikeaa tilannetta, mutta nyt riitti. Olen ollut pakolainen jo kerran. Nyt minä olen se, joka jää.”
Mukaan politiikkaan
Monia vuoden pakolaisnaisiksi valittuja on pyydetty mukaan politiikkaan. Kunnanvaltuustoissa on useampia pakolaistaustaisia ihmisiä, ja Nasima Razmyar on yltänyt ainaeduskuntaan asti. Puolueet lähestyivät myös Rita Kostamaa, mutta huolimatta Sari Essayahin ja Alexander Stubbin kannustavista yhteydenotoista hän oli pitkään empiväinen.
Pakolaisavun palkinto rohkaisi Kostamaa avaamaan suunsa pakolaisten oikeuksien puolesta. Se tarjosi kanavan vaikuttaa niin mediassa kuin erilaisissa tilaisuuksissa. Erityisen mieleenpainuva Kostamalle oli päivä, jolloin hän oli aamulla puhumassa kotoutumisesta arkkipiispan ja järjestöjenjohtajien kanssa ja illalla yrittäjyydestä Aalto-yliopiston opiskelijoille.
”Ajattelin, että minäkö muka olisin oikea henkilö puhumaan näistä asioista. Mutta kun puhuin, kaikki kuuntelivat ja ymmärsivät minua”, Kostama kertoo.
Hän alkoi nähdä politiikankin toisin. Kostama oivalsi, että poliitikkona hän voisi paitsi puhua julkisuudessa myös istua pöydissä, joissa päätöksiä tehdään. Lopulta hän lähti kokoomuksen kunnallisvaaliehdokkaaksi Järvenpäässä. Rita Kostama meni läpi ensikertalaiselle komealla äänisaaliilla, 127 äänellä.
Kostaman tukijoukot ja ystävät ovat ehdottaneet, että hän pyrkisi kansanedustajaksi. He ovat suunnitelleet tien valmiiksi: pakolaisnaisesta kunnanvaltuustoon ja eduskuntaan! Kostama on kiinnostunut mutta ottaa kuitenkin päivän kerrallaan. Hän haluaa olla rauhassa, oppia, kehittyä ja vaikuttaa.
Kun Rita Kostama seisoi vuoden pakolaisnaisena satojen ihmisten edessä ja puristi kukkakimppua, hän ymmärsi, että oma elämä ei ole ollut helppo. Kostama kaipasi monia: omia vanhempiaan ja eri puolille maailmaa päätyneitä sisaruksiaan. Silti tuolloin, kuten niin usein, hän kirjoitti sosiaalisen median päivitykseensä ”#kiitollinen”. Rita Kostama uskoo, että jos puhuu riittävästi hyvästä, asiat voivat muuttua.
”Seisoin siinä ja tiesin, että onnistun. Kaikki onnistuu, jos ympärillä vain on ihmisiä, jotka osoittavat että sinä pystyt, olet hyvä ja rakastettu. Jos haluaa hyvää, kykenee mihin vaan.”
Teksti: Kaisa Väkiparta
Kuvat: Sini Leskinen