Ikkunan takana ruskan värjäämät lehdet varisevat puista, vesi virtaa hiljalleen. Yksinkertaisesti kalustetussa asunnossa on helppo liikkua keittiön, työpöydän ja sängyn välillä. Oliver Lindqvist rullaa ikkunan ääreen ja alkaa puhua, mutta ei Vanhankaupunginlahden näkymästä.
Kun 25-vuotias aktivisti puhuu, sille ei näy loppua. Ja hyvä niin: sillä tavoin hän tekee äänettömistä äänekkäitä, näkymättömistä näkyviä.
”Suomessa on se ongelma, että kun tehdään vammaispolitiikkaa, se tarkoittaa lähinnä palvelupolitiikkaa, ei ihmisoikeuksia. Meitä ei pidä palvella ja auttaa – pitää mahdollistaa vammaisten oma aktiivisuus”, Lindqvist sanoo.
Hänen sydämenasiansa on juuri vammaisten arkeen kohdistuvien ongelmien esiintuominen. Lindqvist on ihmisoikeuspuolustajana vasta untuvikko ja opiskelee aktiivisesti vammaispolitiikkaa. Esikuvaansa eli edesmennyttä Kalle Könkkölää mukaillen nuoren miehen missiona on vammaisten näkyväksi tekeminen ja tuon työn kattona koko maailma.
Jotta voi näkyä ja kuulua, on päästävä pois kodista eli pystyttävä liikkumaan esteettä. Lindqvist esittelee pyörätuolinsa irrotettavaa eturengasta ja takaosan moottoria. Oikeiden apuvälineiden saaminen oli vaikeaa, mutta nyt ne helpottavat arjessa.
”Mulla ei ole aikaa odottaa invataksia, tarvitsen kevyen ja toimivan menopelin”, hän sanoo.
Kun Lindqvist käy naapuruston ruokakaupassa, hän ei pidä siitä, että ihmiset taputtelevat selkään ja sanovat, että upeaa kun olet noin itsenäinen.
”Kaupassa käynti on normijuttu. Se on mun arkea eikä mikään mitalin arvoinen suoritus. Ärsyynnyn tavattomasti siitä, kun ajatellaan, että me vammaiset olemme niin passiivisia, että emme saa ostettua maitoa.”
Tuota passivointia tai negatiivista hoivaa tapahtuu myös yhteiskunnan taholta. Kun Lindqvist oli 18-vuotias, hänelle kuten monille nuorille vammaisille, soitettiin ja tarjottiin työkyvyttömyyseläkettä.
”Vastasin kysymällä, että miksi ihmeessä perusterveen nuoren ihmisen pitäisi mennä eläkkeelle”, Lindqvist sanoo.
Täysi-ikäisen nuoren ihmisen elämässä oli alkamassa ajanjakso opiskelulle ja oman elämän haltuun ottamiselle.
”Kutsun sitä säälijaoksi, että annetaan eläke, ei avaimia aktiiviseen elämään. Aika moni ottaa sen eläkkeen vastaan, vaikka omaan toimijuuteen olisi oltava mahdollisuus. Vammaisia on jopa kevyesti pakotettava aktiivisuuteen”, Lindqvist sanoo.
Hän korostaa, että kukaan ihminen ei saa jäädä sänkyyn makaamaan ja harmittelemaan kohtaloaan. Itsenäisyys on tärkeä arvo ja ihmiselle on hyvästä se, että ei tarvitse esimerkiksi asua hoitolaitoksessa.
Lindqvistin mukaan järjestelmä ei ole ainoa syyllinen. Hän pohtii hetken, onko ajatus liian radikaali ääneen lausuttavaksi, mutta sanoo sitten:
”Kannustimet ja työkalut, joita yhteiskunta tarjoaa vammaisille, ovat aika heikot. Riski passivoitumiseen on suuri. Mutta vammaisten oikeuksien lisäksi pitäisi puhua myös velvollisuuksista. Meitä vammaisia voisi velvoittaa enemmän.”
Kutsun sitä säälijaoksi, että annetaan eläke, ei avaimia aktiiviseen elämään.
Nuorimies rullaa työpöytänsä ja tietokoneen ääreen. Tämä on hänen toimistonsa, sillä Lindqvist harjoittaa aktivismia paljolti juuri verkossa. Hän on aloitteleva kirjailija, kirjoittaa blogeja ja seuraa vammaisten oikeuksista käytävää keskustelua.
Lindqvistiä kiinnostaa verkostoitua konkreettisesti ja työskennellä järjestöissä. Hän arvioi, että nyt on sen aika – kun on ensin saanut rauhassa hahmottaa ja seurata muiden ajattelua.
Riippumatta kulttuurista, maasta tai maanosasta, Lindqvist nostaa tärkeimmäksi ja universaaliksi tarpeeksi ihmisen halun olla rakastettu ja rakastaa.
”Meitä kaikkia yhdistää oikeus olla olemassa, siis oikeus olla ihminen ja ihmisenä rakastettu. Olemme kaikki homo simpansseja – emme me vammaiset tule joltain eri planeetalta. Dna on ihan sama, meillä vaan sattuu olemaan jokin vamma.”
Syrjintää, passivointia, asenneongelmia, Lindqvist listaa vammaisiin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia. Hän arvioi, että vammaisten oikeuksien toteutuminen arjessa on Suomessa keskitasoa.
Lindqvist kokee esteettömyyden juuri nyt tärkeimmäksi haasteeksi, koska haluaa naapuruston ruokakauppaa pidemmälle ja näkyvämmäksi, aktivismin pariin, työhön, opintoihin, kauas.
Julkinen liikenne on keskiössä. Lindqvist korostaa sitä, että jotta vammaiset ihmiset voisivat liikkua Helsingissä pitkiä etäisyyksiä helpommin, olisi saatava linja-autojen rampit automaattisiksi.
”Olen ollut HSL:n asiakaspalveluun suoraan yhteydessä samoin kuin yhtiön päättäjiin ja Invalidiliittoon. Nyt meidän on Kynnys ry:n Amu Urhosen kanssa tarkoitus tavata HSL:n johtajia, jotta voimme keskustella bussirampeista.”
Lindqvistin mukaan HSL on aiemmin vedonnut talveen ja pohjoisen vaativiin sääolosuhteisiin. Toisaalta muista pohjoismaisista kaupungeista esimerkiksi Oslossa on jo busseissa automaattirampit.
Linja-auton automaattiramppi voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta Lindqvist ajattelee, että jos suuren yrityksen johtajat saadaan ymmärtämään ramppien tärkeys, niin lähivuosina vammaiset voivat liikkua Helsingissä oma-aloitteisemmin.
Pienistä yksityiskohdista muodostuu yksi suuri eli toimivampi arki.
”Vammaisten pitäisi yhdistää voimansa, ajaa yhteistä etua ja tehdä tämä niin sanottu hyvinvointivaltio meille kaikille paremmaksi ja oikeudenmukaiseksi paikaksi.”
***
Teksti: Marie Kajava
Kuvat: Miikka Pirinen
