”Bosnian teurastajana” tunnettu Kenraali Ratko Mladić tuomittiin viimeinkin kansanmurhasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan sekä sotarikoksista. Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjänvirasto on pyytänyt tutkimusta rikoksista, joihin kaikki osapuolet, myös Yhdysvaltojen armeija, ovat syyllistyneet Afganistanissa vuodesta 2013 alkaen. Robert Mugabe, jonka 37 vuotta kestänyttä valtakautta varjostivat tapot, kidutukset ja katoamiset, erosi Zimbabwen presidentin virasta.
Ihmisoikeuspuolustajille näiden tapahtumien merkitystä tuskin voi yliarvioida.
”Onko toivoa lainkaan?”, saattavat he kysyä. Vastaukseni on aina ollut ”on”.
Väärinkäytösten uhrit, toimittajat ja jopa päätöksentekijät kysyvät minulta useimmiten samaa asiaa – onko ihmisoikeusloukkausten tutkimisessa ja dokumentoinnissa mitään mieltä. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ne jatkuvat keskeytymättöminä ympäri maailmaa ja syylliset, varsinkin vallassa olevat, jäävät usein rankaisematta. ”Onko toivoa lainkaan?”, saattavat he kysyä. Vastaukseni on aina ollut ”on”, ja juuri tällaiset otsikoihin aihetta antavat kehitysaskeleet ovat vahva muistutus siitä, miksi emme saa antaa periksi.
Toivo on helppo menettää silloin, kun kerromme tunnollisen yksityiskohtaisesti kauhistuttavista rikoksista, joita tehdään Syyriassa, Jemenissä, Etelä-Sudanissa, Darfurissa, Myanmarissa, Nigeriassa ja monissa muissa maissa joka puolella maapalloa. Toivo on helppo menettää myös silloin, kun kerromme havainnoistamme heille, joilla on valta lopettaa väärinkäytökset ja asettaa rikolliset vastuuseen. Avun sijaan näemme vuosia kestävää tosiasioiden kiistämistä, poliittista manipulointia ja syyllisten suoranaista suojelua.
Ruumiita kasaantuu samaan aikaan kun rikolliset hymyilevät kameroille, sepittävät vaihtoehtoisia kertomuksiaan, antavat itsestään kuvan kansakunnan pelastajina ja hankkivat liittolaisia varmoina siitä, että heidän asemansa sekä vaikutusvaltaiset suojelijansa takaavat heidän koskemattomuutensa.
Sellainen oli kenraali Mladić, joka hymyili ja jakoi lapsille suklaata ja lupasi kaikkien selviävän lähettäessään tuhansia miehiä ja poikia kuolemaan. Näin kertoi Srebrenican verilöylystä selvinnyt todistaja. Sama Mladić myönsi ylpeänä ”tappavansa jonkun joka kerta Sarajevossa käydessään” ja vakuutti siten ”puolustavansa maataan ja kansaansa”.
Sellainen oli presidentti Mugabe, joka uskoi olevansa Jumalan nimittämä ja vakuutti, että kaikki hänen tekemänsä merkitsi oikeutta kansalle. Todellisuudessa hänen hallintokautensa aikana zimbabwelaisia tapettiin, kidutettiin, pakotettiin muuttamaan ja heihin kohdistettiin poliittista väkivaltaa.
Sellaisia olivat myös Afganistanin konfliktin osapuolet, jotka kaikki ovat huomattavassa määrin vastuussa lukemattomista rikoksista kuten kidutuksesta ja siviilien tappamisesta. Kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että kansainvälistä oikeutta ei sovelleta heidän tekoihinsa.
Oikeuden, totuuden ja hyvityksen tie on aina ollut uskomattoman pitkä ja hankala.
Oikeuden, totuuden ja hyvityksen tie on aina ollut uskomattoman pitkä ja hankala. Mladićin tapauksessa uhrien perheet ja kauhuista selvinneet odottivat yli 20 vuotta hänen tuomitsemistaan, lisäksi tuhannet katoamistapaukset jäävät ratkaisematta. Jää nähtäväksi, miten Zimbabwen uusi hallinto tulee käsittelemään Mugaben aikakauden rikoksia. Kansainvälinen rikostuomioistuin ei ole vielä tehnyt päätöstä Afganistaniin liittyvien tutkimusten aloittamisesta ja voi kestää vuosia, ennen kuin yksikään syyllinen on tuotu oikeussaliin vastaamaan teoistaan.
Mutta nämä kolme tapausta ovat merkittäviä kolmesta syystä.
Ensiksikin, ne ovat muistutus ja varoitus nykyisille päättäjille, sotilaskomentajille ja korkean tason viranomaisille siitä, että heidän näennäinen koskemattomuutensa ei ehkä olekaan ehdoton. Huolimatta siitä, miten vahvoiksi ja haavoittumattomiksi he itsensä tällä hetkellä tuntevat ja kuinka luottavaisesti he uskovat voivansa torjua syytökset vakavista rikoksista, voi heidän onnensa kääntyä. Kuten Mladić, hekin voivat joutua vastaamaan rikoksistaan jonain päivänä. Ajatus siitä saattaa olla vahva pelote. Se ei lopeta sotia eikä konflikteja, mutta se voi tehdä yhdestä siviili-iskusta, teloituksesta tai sairaalan pommituksesta hieman epätodennäköisemmän.
Toiseksi, ne ovat vahvimpia mahdollisia kannustimia meille – ihmisoikeusaktivisteille ja toimittajille – jotka pikkutarkasti tutkimme ja paljastamme ihmisoikeusloukkauksia, jotta jatkaisimme työtämme välittämättä siitä, miten heikolta oikeudenmukaisuuden tulevaisuus toisinaan näyttää. Koska ilman todisteita, valokuvia ja muuta todistusaineistoa, joita keräämme – toisinaan kuukausien ja vuosien ajan – olisi mahdotonta nostaa syytteitä rikollisia kohtaan ja asettaa heitä vastuuseen.
Viimeiseksi ja kaikkein tärkeimpänä, jokainen sellainen tapahtuma, olkoon se sitten tuomio, kansainvälisen tutkimuksen aloittaminen tai kovaotteisen presidentin erottaminen, antaa toivoa miljoonille ihmisille, jotka kärsivät epäoikeudenmukaisuuksista päivittäin. Tämä toivo on heidän vahvuutensa perusta ja antaa heille mahdollisuuden selvitä ja säilyttää uskonsa ihmisyyteen kaikkein raastavimmissakin olosuhteissa.
Emme saa unohtaa, että velvollisuutemme on pitää toivoa yllä taistelemalla hellittämättä oikeudenmukaisuuden puolesta.
Teksti Anna Neistat. Kirjoittaja työskentelee Amnesty Internationalin kriisitutkijoiden päällikkönä.
