Tupa on täynnä Köketin kahvilassa Senaatintorilla. Toimittaja Paavo Teittinen toivottaa yleisön ja puhujat tervetulleiksi. Marraskuisena aamuna keskustellaan Afganistanin turvallisuustilanteesta ja Suomesta palautettavien turvapaikanhakijoiden turvallisuudesta. Suomeen on saatu vieraaksi Amnestyn tutkija Anna Shea, jonka raportti Afganistanista on herättänyt keskustelua myös Suomessa.
Anna Shea, afganistanilainen turvapaikanhakija Mohammed Javid ja kansanedustaja Ville Niinistö käyvät vivahteikasta ja kriittistä keskustelua Suomen linjasta. Heidän mielestään Suomen pitäisi jäädyttää palautukset Afganistaniin, sillä Suomi ei voi varmistua ihmisten turvallisuudesta.
Samaa, Shean tutkimuksen pääviestiä olen toistanut pitkin syksyä: Afganistan ei ole turvallinen. Afganistaniin ei pidä palauttaa ketään.
Yhtä yksimielinen vastaanotto ei ole tapaamisessa sisäministeriön ja Maahanmuuttoviraston kanssa. Pidän suuressa arvossa sitä, että kiireiset päättäjät ja virkamiehet löytävät aikaa – ja halua – käydä järjestöjen kanssa keskustelua. Virkamies- ja päättäjäyhteistyö ei ole mikään itsestäänselvyys: samaan aikaan samaa työtä tekevä kollegamme Turkissa on vankilassa.
Päättäjien kanssa ei aina olla samaa mieltä, mutta jotta asioihin saadaan muutos, päät on saatava kääntymään. Oma tutkimustyömme antaa vaikuttamiselle vankan pohjan: me tiedämme, mistä puhumme. Meitä kuunnellaan, meidän mielipidettämme arvostetaan, ja meiltä kysytään, kun lakeja muutetaan.
Tätä tietoa arvostetaan. Migrin Afganistan-matkaa valmistelevat tutkijat pyysivät Shealta kontakteja Kabulista. Sisäministeri Paula Risikko piti tärkeänä, että Amnesty osallistuu maatiedon tuottamiseen. Otettiin yhteiskuva ja ministeri kertoi olevansa ylpeä Shean työstä.
Pakolaiskysymyksissä vaikuttaminen on silti ollut viime vuosina hyvin vaikeaa.
Pakolaiskysymyksissä vaikuttaminen on silti ollut viime vuosina hyvin vaikeaa. Ulkomaalaislainsäädäntöä on tuskin koskaan muutettu yhtä paljon kuin viimeisen kahden vuoden aikana. Nykyinen hallitus kilpailee muiden EU-maiden kanssa siitä, kuka eniten ja nopeiten ehtii kiristää lainsäädäntöään. Halutaan lähettää “signaali” turvaa hakeville, että tänne ei kannata tulla.
Tällaisina hetkinä pitää kysyä, mitä jos Amnestya ei olisi? Mitä jos kukaan ei vastustaisi lakimuutoksia? Mitä, jos kukaan ei muistuttaisi ihmisten perusoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta? Suunta olisi varmasti vielä nykyistäkin huomattavasti jyrkempi.
Tehtävämme on muistuttaa päättäjiä, virkamiehiä ja kansalaisia siitä, että ihmisoikeudet eivät säily itsestään, vaan niiden olemassaolo vaatii työtä joka ikinen päivä. Ja että ne kuuluvat ihan kaikille.
Teksti Kaisa Väkiparta. Kirjoittaja koordinoi Amnestyn Suomen osastossa pakolaistyötä.