Kun Amnesty International perustettiin kesällä 1961, Maaret Hirvonen oli 11-vuotias. Hän muistaa jo pienestä pitäen reagoineensa vahvasti epäoikeudenmukaisuuteen ympärillään. Siksi oli kai vain ajan kysymys, milloin ihmisoikeusliike vetäisi myös hänet mukaansa.
Kun Chilessä 1970-luvun alkupuolella teloitettiin tuhansia Pinochetin sotilasjuntan vastustajia, Hirvonen seurasi uutisointia kauhuissaan. Unissaan hän matkusti Ugandaan osoittamaan mieltään ”Afrikan teurastajana” tunnettua hirmuhallitsija Idi Aminia vastaan. Hän muistaa ihmetelleensä, miksei koko maailma noussut barrikadeille tällaisten tapahtumien edessä.
Opiskeluaikoinaan Hirvonen vietti lomillaan aikaa Amnestyn Lontoon toimistolla samanhenkisten nuorten seurassa ja auttoi postittamaan kirjeitä päättäjille ja mielipidevangeille ympäri maailman. Muutettuaan asumaan Englantiin hän tutustui ihmisiin, joiden sukulaisia oli teljetty vankilaan ja kidutettu mielipiteidensä vuoksi. Kaukaiset ihmisoikeusloukkaukset tuntuivat tulleen yhä lähemmäs.
Olen aina pitänyt ihmisoikeuksia maailman tärkeimpänä asiana. Ja Amnestyn työtä kannatan koko sydämestäni.
”On aivan käsittämättömän kauheaa, että ihminen heitetään vankilaan vain siksi, että hän uskaltaa vastustaa jotain vääryyttä”, Hirvonen puuskahtaa kotonaan Vantaalla kymmeniä vuosia myöhemmin.
Vaikka Hirvonen iloitseekin jokaisesta edistysaskeleesta ihmisoikeuksien toteutumisessa, hän tietää, että työsarkaa riittää pitkälle tulevaisuuteen. Maailmassa on edelleen liikaa mielipidevankeja.
Häntä huolestuttaa myös suunta, johon maailma tuntuu olevan menossa: kovat arvot valtaavat alaa ja valtiot sulkevat rajoja turvaa hakevien edestä.
”Miten palauttaisimme humanismin ja solidaarisuuden arvostuksen?”, Hirvonen huokaa.
Viime syksynä 70 vuotta täyttänyt Hirvonen on ollut tavalla tai toisella tukemassa Amnestyn työtä lähes koko elämänsä ajan, viime vuosina kuukausittaisten lahjoitusten muodossa.
Jonkin aikaa sitten hän päätti, että haluaisi tuen jatkuvan vielä sittenkin, kun hänestä aika jättää. Siksi hän testamenttasi osan omaisuudestaan Amnestyn Suomen osastolle. Toiseksi kohteeksi valikoitui Hirvosen englantilaisen aviomiehen toiveesta brittijärjestö Oxfam.
Hirvosella ei ole omia lapsia ja hänen mukaansa lähisukulaiset tulevat hyvin toimeen itsekin. Joku voisi toki ostaa hänen jättämällään perinnöllä uuden auton tai lähteä vaikka maailmanympärysmatkalle, mutta Hirvosen mielestä se ei ole tarpeellista.
”Rahaa täytyy antaa sinne missä sitä tarvitaan, eikä sinne missä sitä jo on”, hän sanoo.
Hirvonen tuntee pari kolme muutakin, jotka ovat päättäneet testamentata omaisuutensa hyväntekeväisyyteen. Vaikka tärkeää työtä tekeviä järjestöjä on muitakin, oli Hirvoselle päätös lahjoituksen kohteesta lopulta helppo.
”Olen aina pitänyt ihmisoikeuksia maailman tärkeimpänä asiana. Ja Amnestyn työtä kannatan koko sydämestäni.”
Teksti ja kuvat: Emma Vepsä