Vielä neljä ja puoli vuotta sitten Zeinab ja hänen perheensä elivät Irakissa aivan tavallista elämää. Perheen isä oli yrittäjä ja toi leivän pöytään samalla kun äiti huolehti kodista ja heidän neljästä lapsestaan. Vanhemmat pojat kävivät jo koulua ja heidän pikkusiskonsa oli määrä seurata pian perässä. Vaikka maa olikin ollut jo pitkään epävakaa, ei perheeseen kohdistunut henkilökohtaista uhkaa.
Kaikki muuttui alkuvuodesta 2015, kun kahden klaanin välille syntyi katkera kiista. Seurauksena Zeinabin miehen liiketila poltettiin ja perhe joutui jättämään kotinsa. Kesällä heidän vanhin poikansa ammuttiin kadulle kauppareissulla. Kolme läheistään vuoden sisällä haudannut Zeinab pakeni perheensä kanssa vainoajiaan rajan yli Turkkiin.
Turkista he löysivät salakuljettajan, joka lupasi järjestää heidät turvalliseen paikkaan. Matkan hintalappu oli viisihenkiselle perheelle kuitenkin aivan liian kallis. Koska paluu Irakiin ei tullut kysymykseenkään, tekivät vanhemmat raskaan päätöksen: äiti lähtisi vanhimman poikansa ja alta kouluikäisen tyttärensä kanssa matkaan, kun taas isä ja toinen pojista jäisivät odottamaan turvallisen reitin avautumista perheenyhdistämisen kautta.
Zeinab saapui lapsineen Suomeen syyskuussa 2015 ja pitkä odotus vastaanottokeskuksessa alkoi. Vähän myöhemmin hän sai puhelun Irakista: hänen veljensäkin oli kuollut.
Epätoivo valtasi Zeinabin sydämen
Maaliskuussa 2017 Zeinabille ja hänen tyttärelleen myönnettiin oleskelulupa toissijaisen suojelun perusteella. Hänen täysi-ikäinen poikansa sai turvapaikan. Perheenyhdistämishakemus pantiin vireille ja Zeinabin miestä ja nuorempaa poikaa haastateltiin Suomen Ankaran suurlähetystössä saman vuoden toukokuussa. Päätös saapui yhdeksän kuukautta myöhemmin kielteisenä. Zeinabilta vaadittiin perheenkokoajana noin kahden ja puolen tuhannen euron kuukausittaisia nettotuloja.
Toimeentuloedellytyksestä kiinni pitäminen teki perheenyhdistämisen Zeinabin perheen kohdalla käytännössä mahdottomaksi. Miten keski-ikäinen kotiäiti, joka ei ollut eläessään ollut töissä kodin ulkopuolella, voisi saavuttaa Suomessa vaaditun tulotason, vaikka hän oppisikin kielen ja kouluttautuisi ammattiin? He valittivat päätöksestä hallinto-oikeuteen, mutta epätoivo valtasi Zeinabin sydämen. Kovimmin isku osui kuitenkin hänen tyttäreensä.
Suomessa juuri ala-asteen aloittanut tytär oli ollut aina hyvin läheinen isänsä kanssa. Tieto siitä, etteivät isä ja veli pääsisikään Suomeen, oli tytölle hyvin raskas. Hän alkoi pärjätä huonosti koulussa ja oireili monin tavoin. Äiti, jota tytär syytti kielteisestä perheenyhdistämispäätöksestä, oli neuvoton. Lopulta lastensuojelu sijoitti tytön väliaikaisesti kodin ulkopuolelle, sillä tämä tarvitsi ammattilaisten tukea selvitäkseen järkytyksestä.
Kuukausia myöhemmin tytär pääsi takaisin äitinsä luo. Nyt he elävät päivä kerrallaan ja yrittävät pysyä vahvoina, jotta eivät joutuisi enää erilleen. Kumpikaan ei enää pysty nukkumaan ilman lääkkeitä, mutta tytär jaksaa niiden ansiosta sentään herätä aamuisin kouluun. Pian tytön kotiinpaluun jälkeen saapunut kielteinen päätös myös hallinto-oikeudesta oli vähällä jälleen romahduttaa hauraalle pohjalle rakennetun, tasaisemman arjen.
”Viimeiset vuodet ovat olleet vaikeita meille kaikille. Alamme olla hyvin väsyneitä ja masentuneita.”
”Luulin että eläisimme hyvää elämää”
Zeinab kertoo, että sosiaalityöntekijöiltä saatu tuki on auttanut heitä jaksamaan: nämä vierailevat säännöllisesti heidän kotonaan ja vievät tyttöä ulos, keksivät tälle mukavaa tekemistä ja auttavat olemaan muiden ihmisten seurassa. He ovat perheen ainoa tuki. Suomeen saavuttuaan Zeinabin tytär oli alkuun saanut paljon kavereita koulusta. Sittemmin ystävät ovat kaikonneet.
”Kun tulimme Suomeen, luulin että eläisimme hyvää elämää. Niin ei ole kuitenkaan käynyt. Jos perheeni olisi yhdessä, kaikki olisi toisin”, Zeinab sanoo.
Zeinabin miehen ja pojan Turkin viisumit umpeutuivat ja heidät pakotettiin hiljattain palaamaan Irakiin. Turkissa ollessaan mies oli puhunut vaimonsa kanssa puhelimessa päivittäin. Hän soitti tyttärelleen joka päivä silloinkin, kun tämä oli sijoitettuna vastaanottolaitokseen. Nyt yhteydenpito on hankalaa. Zeinabin on vaikea olla tuntematta syyllisyyttä perheensä kohtalosta: ”Ei ole oikein, että olen turvassa täällä, kun mieheni ja poikani ovat hengenvaarassa Irakissa.”
Zeinabin on vaikea olla tuntematta syyllisyyttä perheensä kohtalosta.
Koska myös hallinto-oikeus oli Maahanmuuttovirastoa myötäillen kielteisen perheenyhdistämispäätöksen kannalla, Zeinab valitti asianajajansa kanssa edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Hänestä tuntuu käsittämättömältä, ettei isän ja veljen saamisen turvaan ja normaalin perhe-elämän jatkumisen katsottu olevan lapsen edun mukaista, vaikka juuri ero isästä on tärkein tekijä tytön oireilun taustalla.
Zeinabista vaikuttaa lisäksi oudolta, että samoja olosuhteita Suomeen paenneiden äidin ja hänen poikansa kansainvälisen suojelun tarvetta tulkittiin niin eri tavoin. Zeinab sai oleskeluluvan toissijaisen suojelun perusteella, kun taas hänen pojalleen myönnettiin turvapaikka. Jos Zeinabkin olisi saanut pakolaisstatuksen, ei perheenyhdistämisen toimeentuloedellytys olisi koskenut häntä. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen, eikä olisi siksi edes voinut tuoda veljeään ja isäänsä Suomeen.
Asianajaja on kertonut perheelle, että he voivat tarvittaessa valittaa aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen saakka. Koko prosessi on kuitenkin vienyt jo nyt kohtuuttoman paljon aikaa. Zeinabin puoliso ja nuorin poika ovat Irakiin palattuaan olleet hengenvaarassa joka ikinen päivä.
”Tulimme hakemaan turvaa Suomesta, sillä olimme kuulleet, että Suomessa arvostetaan ihmisoikeuksia”, Zeinab kertoo. ”On ollut järkytys nähdä saman maan tahtovan erottaa perheitä.”
Teksti: Emma Vepsä
Kuvitus: Elisa Ruuhijärvi